keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tomi Kontion Austraasia

Noin vuosi sitten havahduin huomaamaan, että minulta on jäänyt lukematta eräs suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikko, nimittäin Tomi Kontion Keväällä isä sai siivet. Olin kyllä kuullut kirjasta, ja ehkä jopa kuullut TET-harjoittelussa ala-asteella sitä luettavan ääneen, mutta vasta nyt kiinnostukseni heräsi sitä kohtaan.

Luin kirjan viime talvena ja pidin siitä. Se on mukavasti fantasiaa ja omaa maailmaamme yhdistelevä, mukaansatempaava eikä liian lastenkirjamainen. Kirja tuli jopa uniini. Lisäksi siinä on tuoreita, yksinkertaisia, mutta oivaltavia kielikuvia, jotka sopivat kirjan tyyliin, ja niistä pidin erityisesti. Poimin talteen muutamia suosikkejani: 

"Heinäkuu hehkui kuin sukkaa kutova mummo, lämpimänä ja leppoisana."
"Ilta oli pitkä kuin strutsin kaula."
"Leppälintu ripusti laulunsa taivaan seinälle kuin iloisen taulun"

Sain pian selville, että kirjaan on myös kaksi jatko-osaa, Austraasian viimeiset lapset ja Maan veli. Niinpä hyvän kirjan lukeneena päätin antaa tarinan jatkua. Mutta toisen kirjan kohdalla koin pettymyksen. Odotin sen olevan taianomainen ja mielenkiintoinen, mutta sen sijaan sain taistella, että sain sen luetuksi. Vasta lopussa tuli mukavasti toimintaa ja yllätyksiä, jotka saivat lopullisen tuomioni kirjasta kääntymään positiivisen puolelle. 

Kolmannen kirjan luin viimein äskettäin. Siitä pidin taas enemmän. Sitä en tosin enää sanoisi lastenkirjaksi, sen verran kypsiä asioita käsitellään jo. Minua häiritsi kirjassa se, että sen nuoret on laitettu kiroilemaan. Kenties kirjailija pyrkii sen avulla korostamaan hahmojen inhimillisyyttä, mutta minua se lähinnä ärsytti. Kirja on jaettu kahteen rinnakkain etenevään juoneen, joista toinen sijoittuu aiemmista kirjoista tuttujen hahmojen ja minäkertojan elämään Austraasian maailmassa, ja toinen meidän maailmaamme. Pidin nimen omaan meidän maailmaamme sijoittuvasta osasta enemmän. Juoni oli rakennettu hyvin siten, että aina paljastui vähän kerrallaan, ja siten mielenkiinto pysyi yllä. 

Kaiken kaikkiaan sanoisin trilogian olevan luettava. Ensimmäinen osa on ehdottomasti paras, mutta muissakin osissa on hyvät puolensa. En tiedä miksi, mutta päähenkilö, joka on myös minäkertoja, jää mielestäni jotenkin persoonattomaksi, enkä pystynyt samastumaan häneen. Hänesta muotoutuu nuorien johtohahmo, mutta minun mielestäni häneltä puuttuu tiettyä auktoriteettia ja karismaa. Ehkä se johtuu siitä, etten koe itseäni lainkaan johtajatyypiksi, ja siksi projisoin sen myös hahmoon.

Suosittelen kuitenkin tutustumaan vähintäänkin ensimmäiseen kirjaan, erityisesti jos kiinnostaa lukea jotain erilaista.