Uusi blogi, uudet kujeet

Minusta on alkanut tuntua vahvasti siltä, että Kirjoja ja kokkausta on alkanut tulla tiensä päähän. Tätä blogia on ollut hauska pitää, mutta se on alkanut tuntua yhä enemmän taakalta. Kaipaan nyt jotakin erilaista ja siksi perustin uuden lifestyle-tyylisen blogin, jossa voin jakaa ajatuksiani vähän laajemmin kuin vain tämän blogin rajaamista aiheista.

Arkiajatuksia tulee varmasti käsittelemään kirjoja ja kenties myös kokkausta, joten täysin ne eivät unohdu. Uusi blogi tulee luultavasti sisältämään vakavampia teemoja, mutta luonteeni on sellainen että ei sitä liikaa pidä synkistellä, eli huumoriakin varmasti mahtuu reilusti mukaan.

Kiitos blogiani seuranneille ja lukeneille, toivottavasti jaksatte lukea myös jatkossa minun jutustelujani.

Käykää kurkkaamassa siis: http://ikuistettuaelamaa.blogspot.fi/

Kesän kuulumisia ja ihmiselämän nurjia puolia

Pitkästä aikaa taas. Aika hyvin on nähtävissä se, miten toukokuun puolesta välistä lähtien kesä on ollut yhtä hulinaa. Kesätyöt, opinnot, muutot ja häävalmistelut yhdessä veivät niin suuren osan ajastani, että lukemiselle, kokkailulle ja blogin kirjoittamiselle jäi hyvin vähän aikaa.

Nyt olen muuttunut neiti V:stä rouva A:ksi ja elokuun loppupuoli onkin mennyt lomailun ja lepäilyn merkeissä. Toki on ollut paljon tekemistäkin, kun olemme muun muassa laitelleet asuntoa kuntoon, hoitaneet nimenmuutosasioita ja tavanneet ystäviä, joita emme ole paljonkaan kesän aikana nähneet. Nyt kaikesta häitä edeltävästä tohinasta alkaa pikku hiljaa toipua viimeisen virallisen lomaviikon myötä. Oli se tohina kyllä myös kaiken vaivan arvoista, sillä hääpäivä oli aivan ihana.

Olen kuitenkin saanut kesän mittaan sentään muutaman kirjan luetuksi. Toinen niistä oli monen ihmisen hehkuttama Markus Zusakin Kirjavaras. Se tarkastelee toisen maailman sodan alkua Saksassa teini-ikään tulevan nuoren tytön silmin. Keskiössä on tytön sopeutuminen ottoperheeseen ja yllättävä ystävyyssuhde natseilta piileskelevän juutalaismiehen kanssa. Kirja on koskettava ja avaa sodan kauheutta ja Hitlerin hirmuvaltaa viattoman sivullisen näkökulmasta. Ehkä mielenkiintoisinta kirjassa on kuitenkin sen epätavallinen kertoja - Kuolema. Suosittelen tätä teosta ehdottomasti kaikille. Vaikka luinkin sen pätkittäin, oli se silti vaikuttava lukukokemus.

Toinen lukemani kirja oli aiemmin lukemani Pikku Naisia -kirjat kirjoittaneen Louisa M. Alcottin Naamion takana - kootut kertomukset. Kirja herätti mielenkiintoni, koska se esittelee Alcottin salanimellä lehtiin kirjoittamia jännittävämpiä kertomuksia. Alcott on ammentanut Pikku Naisten Jo-hahmoon paljon piirteitä itsestään ja eräs niistä on juurikin tyttökirjojen maailmasta melko dramaattisesti poikkeavien kertomusten kirjoittaminen rahan ansaitsemiseksi.

Kirjaan kootuissa tarinoissa on hyveellisten ja alistuvien naishahmojen sijaan miesten valtaa vastaan taistelevia naisia, jotka eivät kaihda keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi. Lisäksi draamaa on haettu muun muassa hasiskokeilusta, okkultismista ja kostosta. Samaan aikaan hahmot ovat hyvin inhimillisiä epätäydellisyydessään, mikä vetosi minuun. Kirjan tarinat olivat mielenkiintoinen vastapaino Alcottin tyttökirjoille ja ne laajensivat käsitystäni kirjailijasta. Suosikkini oli kirjan viimeinen tarina, joka oli taitavasti rakennettu siten, että liikkeelle lähdetään Lady Macbethia esittävästä maalauksesta, jonka teema kietoutuu lopulta tarinaan itseensä. Kannattaa tutustua tähän kirjaan, erityisesti jos on Alcottin fani.

Kokkailu on tälle kesälle jäänyt melko vähiin. Ohessa kuitenkin muutama kuva. Olemme nauttineet mieheni kanssa häälahjoistamme, joista käytetyin on ollut voileipägrilli. Nam. Kuvista myös nähtävissä ankka-aamiaismunamuotit, jotka ovat hauska tapa saada jotain uutta tavanomaiseen aamiaiseen. Olemme kiitollisia saamistamme lahjoista ja erityisesti ihmisistä, jotka niitä antoivat. Lahjat lämmittävät pitkälle tulevaisuuteen.

Tässä hieman sekava kuulumiskatsaus menneeseen kesään. Toivottavasti ehdin jatkossa paremmin kirjoitella! Alla vielä eilen otettu kuva Koitelinkoskelta.

Kristillistä sairaaladraamaa

En ole tehnyt pitkään aikaan kirjapostausta, koska työn alla on ollu useampi kirjasarja. Nyt sain luettua yhden trilogian läpi, josta olen innolla jo odottanutkin pääseväni kirjoittamaan. Kyseessä on Hannah Alexanderin sairaalamaailmaan sijoittuva kirjasarja, johon kuuluvat kirjat Parantava kosketus, Kohtalokas muutto ja Ratkaiseva askel. Kirjailijanimen takana on aviopari Cheryl ja Mel Hodde, joka yhdessä tuumin kirjoittaa kirjoja. Aiemmin heiltä on ilmestynyt suomeksi Päivystyspoli-sarja, jossa osittain seikkailevat samat henkilöt kuin tässä toisessa sarjassa. Siihen en ole kuitenkaan tutustunut ainakaan vielä.

Kirjasarja sijoittuu pikkukaupunkiin nimeltä Dogwood Springs, jonne muuttaa leskeksi jäänyt lääkäri Grant Sheldon teini-ikäisten lapsiensa kanssa varjellakseen heitä suurkaupungin ongelmilta. Samoihin aikoihin kaupunkiin muuttaa naapurikaupungista myös sairaanhoitaja Lauren McCaffrey, joka pakenee epäonnista ihastustaan ja vanhempiensa vihjailuja siitä, että hänen olisi korkea aika mennä naimisiin. Sairaalassa aloittaa myös vapaaehtoisena sairaalapastorina paikallisen seurakunnan nuori pastori Archer Pierce, joka intohimoisesti osallistuu seurakuntansa toimintaan, mutta samalla kohtaa uuden haasteen, kun hänen morsiamensa purkaa heidän kihlauksensa. Näiden kolmen henkilön elämät kietoutuvat yhteen - hyvässä ja pahassa. Yhdessä he joutuvat taistelemaan kaupunkiin pesiytynyttä huumeongelmaa vastaan ja lisäksi kaupungissa leviää salaperäinen epidemia, joka alkaa vaarantaa jo ihmishenkiä.

Kuva Hannah Alexanderin nettisivuilta. Englanninkielisen kirjan kansi siksi, että en kauheasti pidä suomenkielisten versioiden kansista...

Kirjat ovat genreltään enimmäkseen kristillistä draamaa, johon sekoittuu myös jännityselementtejä ja sairaalamaailmaa. Romantiikkaakin mahtuu reilusti mukaan. Kirjoissa onkin suuri vahvuus se, että kirjoittajat ovat lääkäreitä, jotka kuvaavat ensiapupolin arkea mielenkiintoisella tavalla. Kirjoissa ei ole yhtä varsinaista päähenkilöä, vaan koko sarjan ajan seurataan eri henkilöitä ja heidän tilanteensa kehitystä. Kirjailijat hyödyntävätkin taitavasti eri henkilöiden näkökulmia viedessään juonta eteenpäin.

Kirjojen juonet olisivat voineet olla mielestäni omaperäisempiäkin. Etenkin ensimmäinen osa, Parantava kosketus, tuntui hieman liian ennalta-arvattavalta ja viimeinen osa, Ratkaiseva askel toisti mielestäni liikaa asioita. Jännityskirjoina ne eivät siis yllä esimerkiksi Terri Blackstockin Turvasatama-sarjan, yhden suosikkini kristillisistä kirjasarjoista, tasolle. Parasta kirjassa oli kuitenkin sairaalamaailman kuvauksen lisäksi se, että kautta kirjasarjan jokaisella henkilöllä oli oma ongelmansa, joka sarjan edetessä vähitellen ratkesi. Osa näistä ongelmista oli todella ajatuksia herättäviä. 

Kaikkein eniten sain irti pastori Archer Piercen morsiamen Jessica Lanen ongelmasta, kun hän pohtii onko hänestä pastorin vaimoksi seurakunnassa, jossa tässä asemassa olevalta odotetaan ylitsevuotavaa vieraanvaraisuutta, uhrautuvaisuutta ja seurakunnalleen omistautuneisuutta jopa oman uran kustannuksella. Kirjan seurakunta on mielestäni hienosti kuvattu, koska se on hyvin epätäydelllinen. Siellä on muun muassa on juoruilua, vastuun pakenemista ja toisten harteille kokoamista, kyvyttömyyttä kuuntelemiseen ja ymmärtäväisyyteen sekä ylpeyttä. Juuri niin epätäydellisiä ovat seurakunnat myös todellisuudessa, koska ne koostuvat epätäydellisistä ihmisistä. Tämän kirja sai minut tajuamaan sen uudella tavalla, samoin kun sen, kuinka tärkeää armollisuus tällaisessa yhteisössä on.

Tyyliltään kirjasarja sopinee parhaiten romanttista hömppää lukeville naisille (kuten minä) ja niille, jotka seuraavat mielellään esimerkiksi Teho-osastoa tai muita sairaaladraamoja. Kristillinen näkökulma antaa viihteen lisäksi ihan oikeasti pohdittavaa. Suosittelen tutustumaan.

Sipulirenkaita?

Heipä hei! Taas oli tässä yksi päivä ihan hauska kokeilu. Siinä oli siis taustalla se, että aioin paistaa uunissa ranskanperunoita, mutta huomasinkin puolen pussillisen olevan luultua huomattavasti vajaampi. Niinpä aloin pohtia, mitä muuta voisin paistaa broileripyöryköiden kaveriksi. Vilkaistuani jääkaappiin huomasin ainoan varteenotettavan vaihtoehdon olevan punasipulin.

Mietin, miten saisin sipulit paistettua ilman että ne kärtsääntyvät syömäkelvottomiksi. Ja, kuten ehkä saatatte arvatakin, arvon lukijat, hullu idea pompahti päähäni. Söin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa elämässäni paistettuja sipulirenkaita, siis sellaisia friteerattuja. Pystyisitkö niitä tekemään uunissa?

En jaksanut alkaa tarkistamaan, miten sellaisia oikeasti pitäisi tehdä vaan pyörittelin sipulirenkaat ensin öljyssä ja sitten leivitin jauholla. Sitten vain lätkin ne leivinpaperille ranskisten viereen. Laitoin lisäksi mukaan joitain pelkästään öljyssä käytettyjä renkaita ikään kuin vertailun vuoksi.

No, siinä kävi sitten näin:

Ennen

Jälkeen

Paistoaika oli liian pitkä erityisesti leivittämättömille sipuleita,  jotka mustuivat syömäkelvottomiksi, mutta myös niille leivitetyille. Enkä tiedä olisivatko ne sittenkään olleet sen parempia, kun aika jauhoisilta ne maistuivat... Joten kai se friteeraus olisi se juttu, mikä muuttaisi ne nameiksi.

Jaa,  nyt kun ohjeita tarkemmin katselen, niin niihin pitää näköjään laittaa levityksen yhteydessä kananmunaakin... Olisi pitänyt tarkistaa. Ja korppujauho olisi voinut toimia paremmin kuin vehnäjauho. Hehe. No, pitää joskus ehkä kokeilla vielä uudestaan vaikka paistinpannulla paistettuina.

Hyvää pääsiäistä kaikille ja kokkailemisiin ja lukemisiin!

Voiko fariinisokerista tehdä siirappia..?

Hei! Kokkailun saralla on viime aikoina ollut parikin hauskaa kokeilua, joista ajattelin kertoa tällä kertaa. Postauksen otsikko liittyy niistä ensimmäiseen ja kuvastaa melko hyvin minun logiikkaani...

Ensimmäinen "loistava" idea lähti siitä, että iski makeanhimo. Kauppa oli kuitenkin jo mennyt kiinni, joten se siitä. Paitsi että... Mitäs jos tekisin itse toffeeta? Senhän pitäisi olla aika helppoa.

Ensimmäisen virheen tein siinä, että ennen kuin aloitin, söin muuta ruokaa. Maitoa oli jäljellä ehkä puolitoista desiä. En jaksanut vielä nälissäni alkaa katselemaan toffeeohjeita ja pohdin, tarvitseeko siinä maitoa. Päädyin siihen, että ehkä sitä ei tarvita ja niinpä hörppäsin maidon ruokajuomana. No, sitten kun aloin niitä ohjeita selailla, niin aika monessahan sitä maitoa tarvittaisiin... Eikä minulla ole maitojauhettakaan.

Löysin useita ohjeita, joissa osassa oli maito-sokeri-voi -seos, osassa taas sokeri-siirappi-voi-jauho -sekoitus. Eli maidottomanakin pystyi tekemään! ...mutta minulla ei ollut siirappiakaan. Siitähän se ajatus alkoi juosta. Eli minulla sattui olemaan fariinisokeria taannoisesta cookiesien tekemisestä jäljellä, ja rupesin pohtimaan, voisiko sillä korvata siirapin ohjeessa. Yritin sitäkin googlettaa ja tuloksena löysin keskustelun, josta kävi ilmi miten jotkut olivat ulkomailla kokeilleet tehdä ruskeasta sokerista siirappia muun muassa kiehuttamalla. Tosin he olivat tehneet sitä hieman eri tarkoitukseen, eli kaalikääryleitä varten. Päätin kuitenkin kokeilla, tulisiko fariinisokerista minkäänlainen korvike.

En jaksanut alkaa keittelemään, joten laitoin kuppiin hieman fariinisokeria ja tavallista sokeria ja kaadoin päälle vedenkeittimellä kiehautettua vettä. Ei siitä ihan siirappimaista tullut vaan melko litkuksi se jäi. Ajattelin kuitenkin yrittää sillä.

Hyödynsin ns. mikrotoffeen ohjetta, johon tulee

2 rkl margariinia

2 rkl sokeria

2 rkl siirappia

puolitoista rkl vehnäjauhoja (miel. aika karkeita)

Jauhoja tosin en ollut pitaleipien teon jälkeen muistanut ostaa, joten ne olivat sitten taas niitä hienojakoisia gluteenittomia jauhoja. Pidin seosta mikrossa pari minuuttia ja tulos oli tämän näköinen:

Ei järin houkuttelevan näköinen siis. Nuo rasvat vielä jäi tuolla lailla erilleen ällösti. Urheasti kuitenkin maistoin tuotostani ja kyllä se vähän edes toffeelle maistui. Mutta ensi kerralla kyllä ostan sitä siirappia kun kokeilen. Tai maitoa.

Toinen tuotokseni oli seurausta siitä, että minun piti yrittää keksiä helposti syötäviä, suhteellisen vähän pureskelemista vaativia ruokia viisaudenhampaan poiston jälkeisille päiville. Ajattelin, että jonkinlainen kastike voisi olla hyvä ja niinpä mukaani tarttui kinkkukuutioita ja valkosipuliruokakermaa, niin että tulisi vähän makua ruokaan.

Helppoa tehdä ja tulos oli ihan hyvän makuinen, mutta aikamoisen valkosipulinen. Tuo ruokakerma sopisi varmaankin hyvin esimerkiksi perunavuokaan tai vastaavaan, mutta ihan vain kastikkeena se oli liian voimakas. Kämppä ja jääkaappi haisivat valkosipulille sen seurauksena. Tuli kyllä vähän yliannostus ja eipä ole tehnyt tässä lähiaikoina mieli.

Viisaudenhammastakaan ei lopulta vielä edes poistettu, mutta onpahan ainakin idea muhimassa sitten kun se lopulta kiskaistaan. Siis suunnilleen sama ohje, mutta eri ruokakermalla.

Pitaleivät

Hyvää uutta vuotta, arvon lukijat! Toivottavasti joulunaikanne meni mukavissa merkeissä. Minulla ainakin meni. Menimme poikaystävä M:n kanssa 14.12. kihloihin. :) <3 Niinpä lomaan on kuulunut olennaisena osana tapahtuman juhlinta ja hääpaikan etsintä ensi kesälle (suosittelen aloittamaan ajoissa, sillä nyt on aika moni kiva paikka jo mennyt haluamiltamme päiviltä. Mutta toivon mukaan Se Oikea Paikka vielä löytyy.

Palailin itsekin vasta eilen vihdoin omalle asunnolleni. Loma on selvästi tehnyt hyvää, kun sitä oikein puhkuu uutta energiaa ja suunnitelmia. Kaupassa ollessanikin sitten kävi niin, että inspiroiduin tekemään jotain erilaista murkinaa tälle päivälle, ja koska kanaa oli jo ostoskoriini tarttunut, sain jostain hienon idean tehdä pitaleipiä. Yritin ensin etsiä valmiita pitaleipäpohjia, mutta pikkukaupasta niitä ei tähän hätään löytynyt. Niinpä päätin tehdä leipäset itse.

Netistä löytyi monenlaisia ohjeita pitaleiville, joista lopulta valitsin tämän Kodin Kuvalehden ohjeen, lähinnä sen vuoksi että siinä oli ilmoitettu kuivahiivan määrä teelusikkoina. Parhaalta olisi kyllä vaikuttanut Kinuskikissan ohje, mutta minulla ei ollut maustamatonta jogurttia.

Eli ohje oli siis tämä:

2 tl kuivahiivaa
½ tl merisuolaa
2½ dl vettä
noin 5 dl vehnäjauhoja
2 rkl oliiviöljyä (tosin itse käytin rapsiöljyä)

Kuivahiiva ja suola sekoitetaan aluksi 42-asteiseen veteen. Veden lämpötilan arviointi tuottaa minulla aina vaikeuksia, ja luulenkin veden olleen hiukan liian haaleaa. Seuraavaksi vuorossa oli jauhojen lisääminen ja taikinan alustaminen. Öljy neuvottiin lisäämään loppuvaiheessa. Olin jo kaupassa pohtinut, pitäisikö minun ostaa uusi pussi jauhoja, mutta arvelin niitä olevan vielä tarpeeksi tätä projektia varten. No ei kyllä ihan ollut. Oli niitä ehkä juuri ja juuri se 5 desiä tai vähintään 4 ja puoli. Mutta siltikin, vaikka olin koko pussin lopun karistellut sekaan, oli taikina yhä löllöä ja tarrautuvaa. Minulla oli onneksi gluteenittomia jauhojakin kaapissa, joten lisäsin niitä sen verran että olin edes kohtalaisen tyytyväinen taikinaan. Laskin tiskialtaaseen kuumaa vettä, laitoin taikinakulhon sinne ja liinan päälle (ja liina totta kai touhussa pääsi kastumaan likomäräksi vaikka kuinka yritin sitä varjella...).

Annoin leipätaikinan kohota ja uunin lämmetä sillä välin kun paistoin kanasuikaleet. Kurkin välillä taikinaa hermostuksissani kun se ei tuntunut kauheasti kohoavan, vaikka ohjeiden mukaan sen pitäisi paisua kaksinkertaiseksi. Toisaalta jotkut olivat kohottaneet sitä puolesta tunnista jopa tuntiin, eikä minulla ollut siihen juuri aikaa. Ehkä sellaisen 20 minuuttia se ehti kohoilla. Lopulta liian lyhyt kohoamisaika näkyy siinä, että kahdeksan sijaan minulla syntyi vain kuusi pitaleipää (tai sitten leipäni vain ovat isoja ja liian paksuja).

Seuraava ongelmallinen vaihe oli itse leipien teko. Ne pitäisi muotoilla melko ohuiksi, pyöreiksi lätyiksi, jotka uunissa sitten kohoavat niin, että sisälle syntyy ontto tasku. No, minulla tosiaan oli jauhot lopussa enkä kauheasti halunnut tuhlailla kalliita gluteenittomia jauhoja. Ripottelin jauhoa jonkin verran uunipellille ja lätkäisin siihen taikinaklönttejä, jotka yritin muotoilla vähän lättymäisemmiksi, melko huonoin tuloksin. Eli melkoisina räpellyksinä ne sitten lähtivät uuniin.

Paistoaika ja -lämpötila vaihtelivat eri ohjeissa, joten sekin oli melko hämmentävää. Päätin noudattaa ensimmäisiä katsomiani ohjeita, joissa lämpötilaksi oli laitettu 250 ja ajaksi 5 minuuttia. Viiden minuutin jälkeen leivät kuitenkin näyttivät aika vaaleilta ja taikinaisilta, joten pidin niitä vielä hieman pidempään, arviolta toiset 5 minuuttia. Silloin leivät näyttivät hyviltä, kun pinnalle oli tullut mukavasti väriä.

Vähän leivät olivat onneksi kohonneetkin uunissa, mutta kun aloin leikkaamaan niitä, ei mistään taskusta ollut jälkeäkään yhdessäkään. Niinpä täytteet piti aika lailla sulloa leipiin ja niitä piti myös loppua kohden lisäillä. En myöskään täysin pitänyt leipien mausta; jotenkin ne olivat liian jauhoisia/hiivaisia tai jotain. En osaa ihan eritellä. Leivät olivat ehkä myös ihan hitusen raakoja sisältä, joten sekin saattoi vaikuttaa makuun. Mutta hyvä ateria siitä silti tuli ja mukavaa vaihtelua arkiruokaan. Täytteinä käytin kanaa, salaattia, kurkkua ja raejuustoa, jotka toimivat ihan hyvin. Jokin kastikekin olisi voinut olla hyvää välissä, esim. Sour cream & onion -dippikastike. Mutta taikinaankin saattaisi tulla enemmän makua Kinuskikissan ohjeella. Luultavasti kokeilen sitä seuraavalla kerralla. Hyvä puoli itse tehdyissä leivissä on se, että halvalla pääsee kun tekee itse ja se on ihan hauskaakin.

Cookiiiiieeessss

Hei taas! Cookie Monsterin viitoittamana pääsemme tämänpäiväiseen blogipostaukseen. Näin loppusyksystä on pitänyt kiirettä tenttien kanssa, mutta onneksi nyt vähän taas helpottaa. Tenttiin lukiessa paheeni on se, että syön silloin hieman liikaa herkkuja motivoidakseni itseäni. Olen onnistunut jonkin verran vähentämään tätä tapaa, mutta välillä pitää saada kiireimpään aikaan sokerista piristystä. Niinpä ajattelin, että lukemiseen antaa mukavaa tauotusta se, että leivon jotain. Niinpä päätin kokeilla tehdä itse amerikkalaisia chocolate chip cookieseja. Olen niihin ihastunut, kun Subway-ravintoloissa voi ottaa aterian, johon kuuluu patonki, juoma ja cookie. Lisäksi ystäväni R tarjosi joskus itse tekemiään ihania cookieseja, joten idea muhi näistä muistoista.

Aiemmin en ole kovin paljon tehnyt tämmöisiä epäterveellisiä, mutta ihania herkkuja ihan vaan siksi, että on halvempaa (ja terveellisempää) ostaa suklaalevy ja syödä se siltään kuin tehdä siitä jotakin enemmän. Mutta nyt tuli hyvä tilaisuus, niin päätin kokeilla.

Löysin useita hyviä ohjeita netistä. Päätin lopulta seurata Kinuskikissan leipomosivulta löytynyttä ohjetta, joka on tällainen:

150 g margariinia
1 1/4 dl sokeria
1 1/4 dl fariinisokeria
1 tl vaniljasokeria
1 kananmuna
3 1/4 dl vehnäjauhoja
0,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl soodaa
0,5 tl suolaa
200 g paloiteltua suklaata

- Vatkaa pehmeä margariini, sokeri, fariinisokeri ja vaniljasokeri vaahdoksi. Sekoita joukkoon kananmuna. Yhdistä jauhot, leivinjauhe, sooda ja  suola keskenään ja lisää vaahtoon parissa erässä. Lisää lopuksi suklaa.
- Nostele ruokalusikalla nokareita pellille. Muista jättää paljon leviämisvaraa.
- Paista 200 asteessa 8-10 minuuttia.

Lisäksi käytin apunani tästä ihanasta blogista löytyneen ohjeen kuvia työvaiheissa.

Itse päädyin lopulta kokeilevalle linjalle ja laitoin kekseihin Pandan valkosuklaata ja Kinuski crisp -maitosuklaata ja tämän lisäksi vielä vaahtokarkkeja. Laitoin suklaata molempia puoli levyä (yhteensä 180 grammaa) ja vaahtokarkkeja ehkä n. 5 kappaletta.

Itse keksien valmistus sujui aika lailla ongelmitta. Ainoastaan alkuvaiheessa margariinia ja sokeria vatkatessani ihmettelin, miksei vaahdosta tullut samanlaista kuin blogissa olleissa kuvissa. Kunnes tajusin, että kananmuna puuttuu. Onneksi hoksasin, olisi voinut tulla hieman erilaiset keksit muutoin.  Itse taikinan valmistuttua sekoitin suklaat ja vaahtokarkit taikinaan ihan vaan lusikalla sekoittaen. Ne jäivät vähän yhteen kasaan kylläkin, mutta kun aloin pyörittelemään itse keksejä, koetin yhdistellä taikinapaloja, jotta suklaata ja vaahtokarkkeja olisi tasaisemmin.

Taikinasta siis pyöritellään palloja pellille  tarpeeksi isoin välein, sillä taikina leviää paistettaessa. En oikein tiennyt, miten isoja pallojen piti olla, mutta ihan hyvän kokoisia niistä tuli lopulta. Vähän ne paistettaessa osuivat yhteen, mutta onneksi niin vähän, että ne sai helposti irti toisistaan. Keksejä tuli kaksi pellillistä eli ihan hyvä määrä.

Ensimmäistä pellillistä paistoin ehkä hieman liian pitkään, mutta en kriittisen paljon, sillä keksit olivat kuitenkin vielä pehmeitä keskeltä kuten kuuluikin. Reunoille sulaneet vaahtokarkit siinä vain hieman kärähtivät, mutta onneksi vain muutamassa keksissä. Seuraavaa satsia paistoin sitten hieman vähemmän.

Lopputulos oli suussasulava, nams. Tosin täytyy myöntää, että en jaksanut kovin montaa keksiä tuona iltana syödä, koska olin jo mutustellut namia taikinaa raakana jonkin verran kuten myös yli jäänyttä suklaata... Ja kyllä ne jotenkin olivat mielestäni vähän yli-imeliä vastapaistettuina. Seuraavana päivänä ne olivat kuitenkin ihania, kun olivat kunnolla jäähtyneet.

Miinuspuoli kokeiluissani olivat vaahtokarkit. Ne sulivat hyvin epämääräisesti eivätkä erityisemmin maistuneet kekseissä. Jotkut niistä lisäksi vähän kärähtivät, jos olivat jääneet aivan keksin reunaan. Ne siis olisin voinut hyvin jättää pois. En tiedä toimisivatko muun merkkiset ja värjäämättömät vaahtokarkit paremmin, sillä minun ostamissani oli paljon sokeria ja väriaineita. Onneksi vaahtokarkit eivät kuitenkaan keksejä pilanneet. Suosikkini keksieni täytteistä oli kyllä valkosuklaa. Varmaan tulen vielä tekemään jatkossa cookieseja ja silloin niihin voisi kokeilla laittaa muutakin, kuten pähkinöitä. Mielikuvitushan näissä on ainoastaan rajana.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Nyt siis vihdoin esittelyyn vielä se toinen kirja, jonka työssäoloaikanani luin. Tarina sen takana on sinällään mielenkiintoinen, että siihen liittyi käynti itsepalvelukirjastossa ensimmäistä kertaa. Kirjastokortti lukijaan ja tunnusluku, niin pääsi sisään kirjastoon, vaikkei virkailijaa ollut paikalla. Siellä sitten katselin ja pohdiskelin, minkä kirjan oikein lainaisin. Palautetuista kirjoista silmiini osui Katja Kallion Säkenöivät hetket. Olin aiemmin lukenut Kallion Sooloilua-kirjan, josta pidin kovasti. Niinpä tämä kirjailijan tuoreempi teos tarttui mukaani.

Säkenöivät hetket on historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkupuoliskolle. Se sisältää useamman aikakerroksen, joka kuvaa äidin ja tyttären suhdetta kahdessa sukupolvessa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle vuodesta 1914, jolloin Elly ja Inga Troberg lomailevat hotelli Bellevuessa, Hangossa. Myöhemmin siirrytään ajassa eteenpäin vuoteen 1935 ja siitä muutamia vuosia eteenpäin, jolloin Ellyllä on oma perhe, ja erityisesti hänen suhdettaan Beata-tyttäreen tarkastellaan. Sukupolvien myötä periytyvät kuitenkin eteenpäin myös menneisyyden taakat. Yhteisymmärryksen ja anteeksiannon löytäminen on vaikeaa. Lopulta erehdysten ja ikävän jälkeen pilkistää kuitenkin toivo eheytymisestä ja solmujen aukeamisesta.

Katja Kallio käsittelee samoja teemoja kuin Sooloilua-teoksessakin, erityisesti sukupolvien välistä kuilua, mutta myös niitä yhdistäviä siteitä, jotka löytyvät yllättävistäkin paikoista. Tämän Kallio  myös osaa ja punoo myös tässä kirjassa hienon tarinan, jossa ihmisten rikkinäisyys ja erehtyväisyys ohjaa tapahtumia odottamattomiin suuntiin, jotka kuitenkin kuuluvat meidän kaikkien elämään. Ystävyys näyttäytyy kirjassa särkyvänä, mutta perheestä ei koskaan voi täysin irrottautua, sillä sekä biologinen että henkinen perintö, ja osittain fyysinenkin, kulkee aina mukana. Kallio on myös taitava sanankäänteissään ja kirjassa onkin paljon filosofista pohdintaa, joka saa usein runollisen muodon. 

Hyvää esimakua Katja Kallion kirjalliseen tyyliin antaa tänä syksynä Mtv3:lla alkanut kirjailijan käsikirjoittama sarja Kiiltokuvia. Olen sitä itsekin seurannut ja ihan tykännyt. Kannattaa kurkata. Sarja löytyy Katsomo-palvelusta, tästä osoitteesta: http://www.katsomo.fi/?treeId=33005080

Synttäriyllätys

Koska sain vihdoin, yli kuukausi synttäreiden jälkeen, ostettua M:lle lahjan, päätin tehdä siitä hieman isommankin yllätyksen. Niinpä päätin pyöräyttää jonkinlaisen kakun tapaisen leipomuksen. Päiväksi valikoitui tämän viikon torstai siitä syystä, että samalla sain tehtyä pitkään pakastimessani olleesta jauhelihasta jauhelihapihvejä, joita syömään poikaystävä oli luonnollista kutsua.

Pohdin pitkään, tekisinkö kakun vai kääretortun. Lopulta päädyin kääretorttuun ajan vähäisyyden vuoksi ja valitsin ohjeekseni tämän, koska tämä vaikutti kakkumaiselta pohjalta. Laitoin siis:

4 munaa

n. 2 dl sokeria

2 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

 Vatkasin munat ja sokerin ensin sähkövatkaimella. Törmäsin taas vanhaan ongelmaani, etten oikein tiennyt, milloin muna-sokeriseos oli tarpeeksi vaahtomaista, joten menin fiiliksellä. Vasta myöhemmin huomasin Tartu pannuun -keittokirjastani ohjeen, että vaahdon pitäisi olla sen verran paksua, että kun vatkaimen nostaa, mukaan pitäisi lähteä iso määrä vaahtoa eikä seoksen pinta palaudu tasaiseksi heti. Eli se jäi varmaan vähän löysäksi vielä. Mutta ihan hyvältä se näytti, kun lisäsin sinne jauhot ja leivinjauheen, ihan kakkutaikinalta.

Levittelin valmiin taikinan pellille (pitäisi hankkia nuolija, niin voisi olla vähän helpompaa kuin lusikalla levittely) ja lykkäsin sen uuniin. Paistumisen aikana tein jauhelihapihvien taikinan (tämä tässä oli ohje) ja kun otin kääretorttupohjan uunista, pystyin laittamaan pihvit jo valmiiksi kuumaan uuniin lähes heti. Kylläpäs osasinkin olla sulava tässä uunin käytössä! Paitsi että sammutin uunin liian aikaisin jauhelihapihvien kohdalla ja jouduin lämmittämään sitä uudestaan... Äh, no melkein täydellisen sujuvaa.

Mutta takaisin kääretorttukakkuun. Olin antanut pohjan jäähtyä tiskatessani ja makaroneja pihvien lisukkeeksi keitellessäni. Kun nyt palasin sen pariin täytteiden laiton aloittaakseni, huomasin pohjan olevan aika kuiva ja halkeileva. Päätin kostuttaa sitä hieman, jotta se pehmenisi. Ikävä kyllä minulla alkoi olla tuossa vaiheessa aikamoinen kiire, sillä halusin saada kakun piiloon ennen M:n tuloa, jotta voisin yllättää hänet jälkiruoalla. Niinpä kaatelin kermakolla appelsiinimehu-vesiseosta summanmutikassa ja kaadoin vielä pakastevadelmien mehut päälle. Sitten laitoin täytteet: kermavaahtoa, vadelmia ja banaanilohkoja (olisin saattanut muussata banaanit, jos olisin ehtinyt, mutta toimivat hyvin noinkin).

Kun aloin rullata kääretorttua, huomasin sen vieläkin olevan liian kuiva. Johtuneeko siitä, että se oli liian kauan uunissa, siitä etten jäähtymisvaiheessa laittanut sen päälle leivinliinaa vai taikinan huonosta koostumuksesta tai huonosta kostutuksesta, sitä en tiedä. Mutta joka tapauksessa torttu halkeili aika pahasti kääriessäni sitä ja niinpä siitä tuli todellakin kakun ja kääretortun välimuoto.

Ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä sitä suremaan, vaan lätkin päälle loput kermavaahdot peitoksi ja sitten taiteilin rakkaani nimen ostamistani irtokarkeista. Ehdin ottaa vielä pari kuvaakin huonolla kamerallani, joka suostui onneksi sen verran toimimaan, ja kiikuttaa kakun jääkaappiin piiloon. Se olikin oma operaationsa, sillä kakkutortusta tuli niin iso, ettei se mahtunut yhdellekään omistamalleni lautaselle, minkä seurauksena jätin sen vain uunipellille. Juuri ja juuri se mahtui onneksi jääkaappiin.

Koristelu alkuvaiheessaan

Ehdin vielä hetken siivoilla ja hävittää selvimmät kakunteon merkit näkyvistä, kun M jo tuli luokseni. Olin vielä aivan hyperaktiivinen kaikesta kiireestä ja jännityksestä, mutta vähitellen onnistuin rauhoittumaan ruuan äärelle. Jauhelihapihveistä tuli muuten hyviä, paitsi suolaa oli mielestäni vähän liikaa.

Ja kyllähän se armasta poikaystävääni ilahdutti kovasti, kun kannoin kakun pöytään ja kaivoin lahjan hänelle piilostaan. Varoittelin jo hieman etukäteen loppuvaiheen kiireestä ja kakun kuivuudesta. Kakku olikin hieman kuivakkaa, mutta se ei ollutkaan huonoin puoli vaan liika makeus. Kyllähän minä niitä karkkeja vähän liikaa taisin laittaa... Söimme molemmat melko isot palaset ja saimme melkoisen makeaähkyn. Mutta sain kyllä M:lle hänelle lähitessään mukaan antamastani palasta kehuja, kun hän oli syönyt päällä olleet karkit etukäteen. Täyte oli kuulemma onnistunut.

Eli vähän fiaskoksihan tämä taas meni, mutta ajatushan on tärkein eikä epäonnistumiseni iltaamme eikä mukavaa yllätystä pilannut. Tulipahan ainakin tehtyä ihka ensimmäinen kokonaan itse leivottu kakku. Ensi kerralla sujuu toivottavasti jo vähän paremmin.

Mansikkarahkaa

Lisää ruokapuoltakin tänne blogiin on kaipailtu, joten tässä tämänpäiväinen kokkeilu. Mansikkarahka on lapsuudenkotini herkkujälkiruokaa, jota olen aina rakastanut. Muistan kuinka välillä tuntui siltä, että voisin syödä koko kulhollisen yksinäni. Hyvä yhdistelmä on myös laittaa joukkoon muitakin marjoja, kuten mustikoita tai vadelmia, mutta nimen omaan mansikoista tehty rahka on lähellä omaa sydäntäni.

Sain äidiltäni tällä viikolla menneen kesän pakastemarjoja (joiden poimimiseen en tosin kauheasti osallistunut, hups. Sori äiti ja kiitos!), joten päätin tehdä tätä herkkua ensimmäistä kertaa itse. Poikaystävä M oli myös paikalla syömässä sitä. Ohje on siis tällainen (Kotikokista siis löysin):


2 dl (kuohu)kermaa
250 g maitorahkaa
3/4 l mansikoita (en tiedä tarkalleen paljonko itselläni oli, ehkä litran korkeintaan)
½ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria


Aloitin vaahdottamalla kerman ja iloitsin jälleen kerran viime jouluna lahjaksi saamastani sähkövatkaimesta (kiitos äiti tästäkin!). Vatkaaminen sujui muuten oikein mallikkaasti, paitsi että vatkaimen päitä irrottaessani seinälle lenteli kermaa, ups... Tässä vaiheessa alkoi myös minulle tyypillinen pähkäily. Halusimme M:n kanssa molemmat mansikat soseutettuina kokonaisten sijaan, joten pohdiskelin seuraavia: Soseuttaisinko mansikat erikseen vai laittaisinko ne vain kulhoon muiden ainesten kanssa toivoen niiden hajoavan sinne vatkatessa? Soseuttaisinko ne vatkaimella vai sauvasekoittimella?

Lopulta päädyin (sängyllä makoilevan poikaystäväni huudelleiden neuvojen mukaan) heittämään ohjeen mukaisesti kaikki loput ainekset kermakulhoon ja sekoittamaan ne vatkaimella. Siihen olisin kyllä kaivannut esiliinaa, koska seosta roiskui helposti ympäriinsä, myös paidalleni. Lisäksi kun yritin nuolla vatkaimen päitä valmiista rahkasta, sitä tippui lattialle ja matolle, hehe. Sotkemiseksi meni siis taas.

Mutta itse rahkasta tuli oikein hyvää! Ai jai, namnamanam. Vaikka täytyy sanoa, että sokeria oli mielestäni vähän liikaa, vaikken edes laittanut täyttä puolta desiä. Ilmeisesti minulle alkaa kehittyä jonkinlainen hahmotuskyky ruoka-aineiden määrästä, koska jo aloitusvaiheessa mietin, että puoli desiä on kyllä aika paljon. M kuitenkin oli tyytyväinen ja sanoi että oli sopivasti sokeria. Hän pitääkin makeasta kun taas minä kirpeämmästä. Eli oman maun mukaanhan sitä pitäisi tehdä, joten mieluummin kannattaa laittaa vaikka ruokalusikallinen sokeria kerrallaan ja maistaa välillä onko jo tarpeeksi. Saattaa olla myös tuo vaniljasokeri, joka sinne toi turhaa makeutta. Toinen ongelma oli se, että rahka jäi vähän löysäksi, lähes pirtelömäiseksi. Eli kyllä se kerma olisi kuitenkin kannattanut vatkata vielä kiinteämmäksi...

Mutta onneksi sitä sokeria ei kuitenkaan häiritsevän paljon mennyt ja ei se löysyyskään paljoa haitannut, joten oikein hyvää ja helposti tehtävää herkkua on tämä. Tulee varmasti tehtyä toistekin ja ehkä silloin laitettua eri marjojakin joukkoon.