Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Nyt siis vihdoin esittelyyn vielä se toinen kirja, jonka työssäoloaikanani luin. Tarina sen takana on sinällään mielenkiintoinen, että siihen liittyi käynti itsepalvelukirjastossa ensimmäistä kertaa. Kirjastokortti lukijaan ja tunnusluku, niin pääsi sisään kirjastoon, vaikkei virkailijaa ollut paikalla. Siellä sitten katselin ja pohdiskelin, minkä kirjan oikein lainaisin. Palautetuista kirjoista silmiini osui Katja Kallion Säkenöivät hetket. Olin aiemmin lukenut Kallion Sooloilua-kirjan, josta pidin kovasti. Niinpä tämä kirjailijan tuoreempi teos tarttui mukaani.

Säkenöivät hetket on historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkupuoliskolle. Se sisältää useamman aikakerroksen, joka kuvaa äidin ja tyttären suhdetta kahdessa sukupolvessa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle vuodesta 1914, jolloin Elly ja Inga Troberg lomailevat hotelli Bellevuessa, Hangossa. Myöhemmin siirrytään ajassa eteenpäin vuoteen 1935 ja siitä muutamia vuosia eteenpäin, jolloin Ellyllä on oma perhe, ja erityisesti hänen suhdettaan Beata-tyttäreen tarkastellaan. Sukupolvien myötä periytyvät kuitenkin eteenpäin myös menneisyyden taakat. Yhteisymmärryksen ja anteeksiannon löytäminen on vaikeaa. Lopulta erehdysten ja ikävän jälkeen pilkistää kuitenkin toivo eheytymisestä ja solmujen aukeamisesta.

Katja Kallio käsittelee samoja teemoja kuin Sooloilua-teoksessakin, erityisesti sukupolvien välistä kuilua, mutta myös niitä yhdistäviä siteitä, jotka löytyvät yllättävistäkin paikoista. Tämän Kallio  myös osaa ja punoo myös tässä kirjassa hienon tarinan, jossa ihmisten rikkinäisyys ja erehtyväisyys ohjaa tapahtumia odottamattomiin suuntiin, jotka kuitenkin kuuluvat meidän kaikkien elämään. Ystävyys näyttäytyy kirjassa särkyvänä, mutta perheestä ei koskaan voi täysin irrottautua, sillä sekä biologinen että henkinen perintö, ja osittain fyysinenkin, kulkee aina mukana. Kallio on myös taitava sanankäänteissään ja kirjassa onkin paljon filosofista pohdintaa, joka saa usein runollisen muodon. 

Hyvää esimakua Katja Kallion kirjalliseen tyyliin antaa tänä syksynä Mtv3:lla alkanut kirjailijan käsikirjoittama sarja Kiiltokuvia. Olen sitä itsekin seurannut ja ihan tykännyt. Kannattaa kurkata. Sarja löytyy Katsomo-palvelusta, tästä osoitteesta: http://www.katsomo.fi/?treeId=33005080

Synttäriyllätys

Koska sain vihdoin, yli kuukausi synttäreiden jälkeen, ostettua M:lle lahjan, päätin tehdä siitä hieman isommankin yllätyksen. Niinpä päätin pyöräyttää jonkinlaisen kakun tapaisen leipomuksen. Päiväksi valikoitui tämän viikon torstai siitä syystä, että samalla sain tehtyä pitkään pakastimessani olleesta jauhelihasta jauhelihapihvejä, joita syömään poikaystävä oli luonnollista kutsua.

Pohdin pitkään, tekisinkö kakun vai kääretortun. Lopulta päädyin kääretorttuun ajan vähäisyyden vuoksi ja valitsin ohjeekseni tämän, koska tämä vaikutti kakkumaiselta pohjalta. Laitoin siis:

4 munaa

n. 2 dl sokeria

2 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

 Vatkasin munat ja sokerin ensin sähkövatkaimella. Törmäsin taas vanhaan ongelmaani, etten oikein tiennyt, milloin muna-sokeriseos oli tarpeeksi vaahtomaista, joten menin fiiliksellä. Vasta myöhemmin huomasin Tartu pannuun -keittokirjastani ohjeen, että vaahdon pitäisi olla sen verran paksua, että kun vatkaimen nostaa, mukaan pitäisi lähteä iso määrä vaahtoa eikä seoksen pinta palaudu tasaiseksi heti. Eli se jäi varmaan vähän löysäksi vielä. Mutta ihan hyvältä se näytti, kun lisäsin sinne jauhot ja leivinjauheen, ihan kakkutaikinalta.

Levittelin valmiin taikinan pellille (pitäisi hankkia nuolija, niin voisi olla vähän helpompaa kuin lusikalla levittely) ja lykkäsin sen uuniin. Paistumisen aikana tein jauhelihapihvien taikinan (tämä tässä oli ohje) ja kun otin kääretorttupohjan uunista, pystyin laittamaan pihvit jo valmiiksi kuumaan uuniin lähes heti. Kylläpäs osasinkin olla sulava tässä uunin käytössä! Paitsi että sammutin uunin liian aikaisin jauhelihapihvien kohdalla ja jouduin lämmittämään sitä uudestaan... Äh, no melkein täydellisen sujuvaa.

Mutta takaisin kääretorttukakkuun. Olin antanut pohjan jäähtyä tiskatessani ja makaroneja pihvien lisukkeeksi keitellessäni. Kun nyt palasin sen pariin täytteiden laiton aloittaakseni, huomasin pohjan olevan aika kuiva ja halkeileva. Päätin kostuttaa sitä hieman, jotta se pehmenisi. Ikävä kyllä minulla alkoi olla tuossa vaiheessa aikamoinen kiire, sillä halusin saada kakun piiloon ennen M:n tuloa, jotta voisin yllättää hänet jälkiruoalla. Niinpä kaatelin kermakolla appelsiinimehu-vesiseosta summanmutikassa ja kaadoin vielä pakastevadelmien mehut päälle. Sitten laitoin täytteet: kermavaahtoa, vadelmia ja banaanilohkoja (olisin saattanut muussata banaanit, jos olisin ehtinyt, mutta toimivat hyvin noinkin).

Kun aloin rullata kääretorttua, huomasin sen vieläkin olevan liian kuiva. Johtuneeko siitä, että se oli liian kauan uunissa, siitä etten jäähtymisvaiheessa laittanut sen päälle leivinliinaa vai taikinan huonosta koostumuksesta tai huonosta kostutuksesta, sitä en tiedä. Mutta joka tapauksessa torttu halkeili aika pahasti kääriessäni sitä ja niinpä siitä tuli todellakin kakun ja kääretortun välimuoto.

Ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä sitä suremaan, vaan lätkin päälle loput kermavaahdot peitoksi ja sitten taiteilin rakkaani nimen ostamistani irtokarkeista. Ehdin ottaa vielä pari kuvaakin huonolla kamerallani, joka suostui onneksi sen verran toimimaan, ja kiikuttaa kakun jääkaappiin piiloon. Se olikin oma operaationsa, sillä kakkutortusta tuli niin iso, ettei se mahtunut yhdellekään omistamalleni lautaselle, minkä seurauksena jätin sen vain uunipellille. Juuri ja juuri se mahtui onneksi jääkaappiin.

Koristelu alkuvaiheessaan

Ehdin vielä hetken siivoilla ja hävittää selvimmät kakunteon merkit näkyvistä, kun M jo tuli luokseni. Olin vielä aivan hyperaktiivinen kaikesta kiireestä ja jännityksestä, mutta vähitellen onnistuin rauhoittumaan ruuan äärelle. Jauhelihapihveistä tuli muuten hyviä, paitsi suolaa oli mielestäni vähän liikaa.

Ja kyllähän se armasta poikaystävääni ilahdutti kovasti, kun kannoin kakun pöytään ja kaivoin lahjan hänelle piilostaan. Varoittelin jo hieman etukäteen loppuvaiheen kiireestä ja kakun kuivuudesta. Kakku olikin hieman kuivakkaa, mutta se ei ollutkaan huonoin puoli vaan liika makeus. Kyllähän minä niitä karkkeja vähän liikaa taisin laittaa... Söimme molemmat melko isot palaset ja saimme melkoisen makeaähkyn. Mutta sain kyllä M:lle hänelle lähitessään mukaan antamastani palasta kehuja, kun hän oli syönyt päällä olleet karkit etukäteen. Täyte oli kuulemma onnistunut.

Eli vähän fiaskoksihan tämä taas meni, mutta ajatushan on tärkein eikä epäonnistumiseni iltaamme eikä mukavaa yllätystä pilannut. Tulipahan ainakin tehtyä ihka ensimmäinen kokonaan itse leivottu kakku. Ensi kerralla sujuu toivottavasti jo vähän paremmin.