Rästejä ruksaamassa

Heipä hei taas!

On loistava keksintö kirjoittaa blogitekstiä juuri silloin, kun pitäisi aloittaa suursiivous. Pitäisi nimittäin saada Oulun kämppä kesäkuntoon, kun en luultavasti seuraavaan kuukauteen täällä käy. Ja pakastinkin pitäisi mussuttaa tyhjäksi, jotta tuon jääkaapinkin saisi pois päältä sähköä tuhlaamasta. Mutta nyt ei ole vielä sen aika, sillä olen todellakin saanut peräti kolme kirjaa vihdoin viimein luettua. Siksipä kirjoitan jokaisesta lyhyesti (ainakin yritän pitää asiani lyhyenä).

Ensimmäinen teos, jonka sain luettua loppuun oli Kate Jacobsin Pieni lankakauppa (Friday Night Knitting Club). Tämä olikin todella mieluista luettavaa raskaiden työpäivien jälkeen ja varsinkin tenttiin pänttäämisen väsyttämänä. Kirja, jota lukiessa ei tarvitse juurikaan ajatella, siis. Pieni lankakauppa kertoo Georgia Walkerista, yksitysyrittäjä-yksihuoltajaäidistä, jonka tuttua elämää saapuu sekoittamaan ihmisiä menneisyydestä. Tarinan keskiössä on Georgian lankakaupassa kokoontuva neulontakerho, jonka varsin erilaisten jäsenten elämän kiemuroita kirjassa myöskin seurataan.

Aloitettuani ajattelin, että tyyli ja itse juonikaan ei ole kummoinen eikä kirja vedä vertoja brittiläisille vastineilleen, Sophie Kinsellan ja Helen Fieldingin teoksille. Mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän kirjan sydämellinen ote ja hyvin rakennetut henkilöt alkoivat purra. Kirja paljastuikin taitavasti kirjoitetuksi ja yllättäväksi teokseksi, joka hyvin ymmärrettävästi kipusi aikoinaan nopeasti bestsellerilistalle ja kirjasta on tekeillä elokuvakin. Henkilökohtaisesti kiinnyn usein johonkin sivuhenkilöön enemmän kuin itse päähenkilöön, mutta tämän kirjan päähenkilöstä pidin paljon. Jokaisessa henkilössä näkyy hyvin vahvasti inhimillisyys; kuinka ihminen pelkää, rakastaa, tekee virheitä, ja kuinka jokaisella on oma menneisyytensä.

Lisäksi kirja aiheuttaa vahvaa neulomiskuumetta!


Toinen teos, jonka luin on Nikolai Gogolin Pietarilaisnovelleja, jonka lainasin jälleen kerran luovan kirjoittamisen kurssin aikana inspiraatioksi. Olin sitä paitsi pitkään halunnut lukea sen ystäväni suosituksesta. Todella antoisa tämä klassikkoteos olikin. Erityisesti ensimmäinen kolmesta novellista nousi suosikikseni. Siinä näet erään pietarilaismiehen nenä lähtee karkuteille. Nenän lisäksi kirjassa ovat novellit Takki sekä Hullun päiväkirja. 

Gogolin novellit ovat hyvin epätavallisia, ja niissä on paljon surrealistisia piirteitä. Nenässä ne näkyvät selkeimmin, mutta myös kahdessa muussa niitä on. Kaikissa novelleissa päähenkilön ahdinkoa ei nähdä, vaan virkavalta ohittaa heidän ongelmansa olan kohautuksella. Novellien päähenkilöt ovat myös sellaisia, jotka eivät ole erityisen rakastettavia. Erityisesti ensimmäisessä ja viimeisessä päähenkilöt ovat suorastaan ällöttäviä. Gogol on kuitenkin taitava kirjoittaja ja onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassa edes himpun verran sääliä henkilöitään kohtaan.

Tämä teos on hyvin virkistävää vaihtelua pääasiassa suhteellisen realistista kirjallisuutta lukevalle. Suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle, joka haluaa lukea jotakin erilaista.


Kolmannen tässä esittelemäni teoksen sain luettua tänä aamuna loppuun. Kyseessä on Joyce Meyerin Mielen taistelukenttä - voita mielesi linnakkeet Sanan avulla. Tämän kirjan lukeminen on ollut pitkä prosessi, sillä olen lukenut sitä vähitellen kuukausien mittaan. Hyväkin hengellinen opetuskirjallisuus näet on minulle melko vaikeasti lähestyttävää, ehkä koska se muistuttaa liikaa koulukirjojen lukemista, eritoten koska tein tästäkin kirjasta muistiinpanoja, koska se on lainassa ystävältäni.

Kirjan lähtökohtana on raamatunkohta 2. Kor. 10:4-5.:

"Sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia. Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle"

Meyerin pointti on nimen omaan, että se, mitä teemme juontuu suoraan siitä, mitä ajattelemme. Vihollinen pyrkii rakentamaan mieleemme linnoituksiaan, jotka ohjaavat ajatuksiamme pois Jumalasta. Meyer pyrkiikin tässä kirjassa juuri osoittamaan vääriä ajatusmalleja ja kertomaan, kuinka voimme niitä muuttaa. Itsensä kohtaaminen on avain muutokseen. Nimen omaan Jumalan Sanan avulla voimme tuhota linnakkeet mielestämme ja vangita jokaisen ajatuksemme kuuliaiseksi Kristukselle.

Suosittelen tätä teosta jokaiselle uskovalle, eritoten jos koet, ettet elä täyttä elämää Jumalalle. Tässä kirjassa on varmasti jokaiselle jotakin. Jokainen on erilainen ja jokaisella on omat heikkoutensa ja vahvuutensa ja siksi onkin hyvä, että erilaisia ongelmia käsitellään laajasti. Sain itse tästä kirjasta paljon irti ja tunnistin itsessäni aivan uusia puolia, joissa minulla on todellakin muutoksen paikka, jos haluan elää Jumalan tuntemisessa. Olen nyt toivottavasti valppaampi huomaamaan vääränlaiset ajatusmallit. Hienointa kirjassa on se, että korostetaan muutoksen tapahtuvan nimen omaan Jumalan avulla, eikä omin voimin.



Hups, hieman pitkäksihän tämä blogipäivitys sitten venähti. Toivottavasti jaksatte lukea sen ja toivottavasti saitte hyviä lukuvinkkejä. Lisää on tulossa kesän mittaan. Olen jo suunnitellut kesälle kirjalistaa, joka tahtoo tosin paisua yli äyräidensä ("voi, kun olisi kiva lukea nuokin, ai niin ja nämä!"). Hyvää kesän alkua kaikille, toivottavasti ilmat pysyvät hyvinä!

Päivitystä, päivittelyä ja pällistelyä

Anteeksi anteeksi anteeksi.

Viime kerrasta on jo noin kolme kuukautta! Kiire imaisi minut syvälle syövereihinsä. Ainahan sitä olisi jostain aikaa löytynyt, mutta ei. Olen pahoillani, lupaan tästedes kirjoittaa useammin nyt kun on taas aikaa. Edessä siintää jo upea kirjojen täyteinen kesä, ihanaa!

 Täytyy kyllä myöntää, että eipä tuota ole ollut juuri kirjoittamistakaan, koska kiire imaisi myös lukemiseen ja kokkailuun liikenevän ajan ja innon. Lukenut olen sentään himpun verran, erilaisia kirjasarjoja enimmäkseen, joten käsittelen niitä kokonaisuuksina myöhemmin, kun olen saanut ne loppuun. Ruuanlaitto sen sijaan jämähti nopeasti valmistettaviin perusruokiin, joten silläkään saralla ei ole juuri uutta. Ainoa suurempi kokkailu oli joskus maaliskuussa, kun tein kinkku-salami-paprika-piirakan ystävilleni illanviettoa varten. Se jäi hieman raa'aksi, mutta maistui hyvältä siitä huolimatta. Rakastan piirakoita, koska ne maistuvat hyvältä tämmöisen tohelonkin tekemänä eivätkä pienet mokat haittaa. Ai niin, ja pasteijoita kaupan lehtitaikinasta tein myös ja kinkkusalaattia, mikäli ne voi laskea suurempaa vaivaa vaativiksi. Savukinkku ja fetajuusto eivät ole kovin hyvä yhdistelmä salaatissa, koska lopputulos on aivan liian suolainen, tämä tuli todettua. Pasteijassa yhdistelmä sen sijaan toimii. Nam, voisin laittaa fetajuustoa kaikkeen.

Lukemisen saralta voisin mainita tarkemmin sen, että luin koulutyötä varten sarjakuvia, sillä esitelmän aiheena oli 'arkeologia sarjakuvissa'. Minun osuuteni koostui Aku Ankkojen selailusta. Oh boy, oh boy, oh boy, olisin voinut höpistä koko 20 minuuttia Akkarien arkeologihahmoista. Olen siis lukenut Akua pienestä pitäen ja erityisesti siinä 11-vuotiaana alkoi valtaisa Don Rosa -innostus, joka kantaa nykypäiväänkin, vaikkakin hienoisesti laantuneena. Siltikin meinasi polvet pettää alta, kun syksyllä 2010 kävimme kaverin kanssa hakemassa nimmarit.

Niin, takaisin koulutehtävään. Varsin huvittavia arkeologihahmoja Akkareista löytyy. Indiana Hopo -tarinoita lukiessa huvitti se, että Mikki on parivaljakosta usein se tieteellisempi osapuoli ja Indana taas lähinnä arvailee innostuksissaan ja hoitaa sen tappelemisen ja sellaisen. Arkeologit ovat sarjakuvissa myös hyvin omistautuneita työlleen: esimerkiksi professori Zapotek, kuuluisa arkeologi ja Ankkalinnan museon johtaja, käytti loton päävoiton rahansa ostaakseen museolle uusia kokoelmia. Jaaha.

Luin Aku Ankkojen lisäksi koulutehtävää varten Tinttejä. Muistan joskus 8-10-vuotiaana lainanneeni yhden Tintti-sarjiksen kirjastoautosta, mutta ei se sen ikäiseen vielä oikein uponnut, ja siksi Tintti on jäänyt minulle melko tuntemattomaksi. Pitäisi ehdottomasti lukea enemmän, sillä lainaamani kaksi albumia olivat todella hyviä. Lueskeltua tuli Faaraon sikarit sekä Auringon temppeli. Auringon temppelissä tosin arkeologiaa oli vähänlaisesti, toisin kuin sitä edeltävässä Seitsemässä kristallipallossa, jota en ole lukenut (vielä). Mutta jo Faaraon sikareissakin ilmeni hyvin mielenkiintoinen kuva arkeologiasta. Lukekaa itse ja katsokaa, huomaatteko työtavoissa jotakin omituista. Viihteenä Tintti on tietenkin erinomaista, jännittävää ja täynnä toimintaa. Lisäksi Kapteeni Haddockin merimiesmäinen kiroilu sekä Dupont&Dupondin ainaiset toilailut on hyvin viihdyttävää. Suosittelen lämpimästi!

No niin, eiköhän tässä ole mukavasti tullut käytyä vähän läpi viime kuukausien suurimpia saavutuksia. Ai niin, yksi lämpmästi suositeltava teos minulta on vielä mainitsematta! Nimittäin luovan kirjoittamisen kurssille runoja kirjoittaessani hain innoitusta lainaamalla kirjastosta Uuno Kailaan suomentaman Edith Södergranin runokokoelman Kultaiset linnut. Aivan upeita runoja! Tosin tämmöiselle umpiuskovalle jotkin runot olivat vaikeaa sulateltavaa, mutta todella kauniita ne ovat ja täynnä tunteita, riiipaisevia suorastaan. Jos pidät runoudesta edes himpun verran, lue Södergranin tuotantoa! Runoudessa on hienoa, että kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää, vaan tärkeämpiä ovat tunteet, joita runo herättää ja se, mitä se merkitsee juuri sinulle. Maistiaisena yksi suosikeistani Södergranilta, runo nimeltään Tähdet:

Yön tullen

minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule, tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.