maanantai 1. joulukuuta 2014

Cookiiiiieeessss




Hei taas! Cookie Monsterin viitoittamana pääsemme tämänpäiväiseen blogipostaukseen. Näin loppusyksystä on pitänyt kiirettä tenttien kanssa, mutta onneksi nyt vähän taas helpottaa. Tenttiin lukiessa paheeni on se, että syön silloin hieman liikaa herkkuja motivoidakseni itseäni. Olen onnistunut jonkin verran vähentämään tätä tapaa, mutta välillä pitää saada kiireimpään aikaan sokerista piristystä. Niinpä ajattelin, että lukemiseen antaa mukavaa tauotusta se, että leivon jotain. Niinpä päätin kokeilla tehdä itse amerikkalaisia chocolate chip cookieseja. Olen niihin ihastunut, kun Subway-ravintoloissa voi ottaa aterian, johon kuuluu patonki, juoma ja cookie. Lisäksi ystäväni R tarjosi joskus itse tekemiään ihania cookieseja, joten idea muhi näistä muistoista.

Aiemmin en ole kovin paljon tehnyt tämmöisiä epäterveellisiä, mutta ihania herkkuja ihan vaan siksi, että on halvempaa (ja terveellisempää) ostaa suklaalevy ja syödä se siltään kuin tehdä siitä jotakin enemmän. Mutta nyt tuli hyvä tilaisuus, niin päätin kokeilla.

Löysin useita hyviä ohjeita netistä. Päätin lopulta seurata Kinuskikissan leipomosivulta löytynyttä ohjetta, joka on tällainen:

150 g margariinia
1 1/4 dl sokeria
1 1/4 dl fariinisokeria
1 tl vaniljasokeria
1 kananmuna
3 1/4 dl vehnäjauhoja
0,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl soodaa
0,5 tl suolaa
200 g paloiteltua suklaata

- Vatkaa pehmeä margariini, sokeri, fariinisokeri ja vaniljasokeri vaahdoksi. Sekoita joukkoon kananmuna. Yhdistä jauhot, leivinjauhe, sooda ja  suola keskenään ja lisää vaahtoon parissa erässä. Lisää lopuksi suklaa.
- Nostele ruokalusikalla nokareita pellille. Muista jättää paljon leviämisvaraa.
- Paista 200 asteessa 8-10 minuuttia.

Lisäksi käytin apunani tästä ihanasta blogista löytyneen ohjeen kuvia työvaiheissa.

Itse päädyin lopulta kokeilevalle linjalle ja laitoin kekseihin Pandan valkosuklaata ja Kinuski crisp -maitosuklaata ja tämän lisäksi vielä vaahtokarkkeja. Laitoin suklaata molempia puoli levyä (yhteensä 180 grammaa) ja vaahtokarkkeja ehkä n. 5 kappaletta.





Itse keksien valmistus sujui aika lailla ongelmitta. Ainoastaan alkuvaiheessa margariinia ja sokeria vatkatessani ihmettelin, miksei vaahdosta tullut samanlaista kuin blogissa olleissa kuvissa. Kunnes tajusin, että kananmuna puuttuu. Onneksi hoksasin, olisi voinut tulla hieman erilaiset keksit muutoin.  Itse taikinan valmistuttua sekoitin suklaat ja vaahtokarkit taikinaan ihan vaan lusikalla sekoittaen. Ne jäivät vähän yhteen kasaan kylläkin, mutta kun aloin pyörittelemään itse keksejä, koetin yhdistellä taikinapaloja, jotta suklaata ja vaahtokarkkeja olisi tasaisemmin.

Taikinasta siis pyöritellään palloja pellille  tarpeeksi isoin välein, sillä taikina leviää paistettaessa. En oikein tiennyt, miten isoja pallojen piti olla, mutta ihan hyvän kokoisia niistä tuli lopulta. Vähän ne paistettaessa osuivat yhteen, mutta onneksi niin vähän, että ne sai helposti irti toisistaan. Keksejä tuli kaksi pellillistä eli ihan hyvä määrä.


Ensimmäistä pellillistä paistoin ehkä hieman liian pitkään, mutta en kriittisen paljon, sillä keksit olivat kuitenkin vielä pehmeitä keskeltä kuten kuuluikin. Reunoille sulaneet vaahtokarkit siinä vain hieman kärähtivät, mutta onneksi vain muutamassa keksissä. Seuraavaa satsia paistoin sitten hieman vähemmän.

Lopputulos oli suussasulava, nams. Tosin täytyy myöntää, että en jaksanut kovin montaa keksiä tuona iltana syödä, koska olin jo mutustellut namia taikinaa raakana jonkin verran kuten myös yli jäänyttä suklaata... Ja kyllä ne jotenkin olivat mielestäni vähän yli-imeliä vastapaistettuina. Seuraavana päivänä ne olivat kuitenkin ihania, kun olivat kunnolla jäähtyneet.

Miinuspuoli kokeiluissani olivat vaahtokarkit. Ne sulivat hyvin epämääräisesti eivätkä erityisemmin maistuneet kekseissä. Jotkut niistä lisäksi vähän kärähtivät, jos olivat jääneet aivan keksin reunaan. Ne siis olisin voinut hyvin jättää pois. En tiedä toimisivatko muun merkkiset ja värjäämättömät vaahtokarkit paremmin, sillä minun ostamissani oli paljon sokeria ja väriaineita. Onneksi vaahtokarkit eivät kuitenkaan keksejä pilanneet. Suosikkini keksieni täytteistä oli kyllä valkosuklaa. Varmaan tulen vielä tekemään jatkossa cookieseja ja silloin niihin voisi kokeilla laittaa muutakin, kuten pähkinöitä. Mielikuvitushan näissä on ainoastaan rajana.


tiistai 7. lokakuuta 2014

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Nyt siis vihdoin esittelyyn vielä se toinen kirja, jonka työssäoloaikanani luin. Tarina sen takana on sinällään mielenkiintoinen, että siihen liittyi käynti itsepalvelukirjastossa ensimmäistä kertaa. Kirjastokortti lukijaan ja tunnusluku, niin pääsi sisään kirjastoon, vaikkei virkailijaa ollut paikalla. Siellä sitten katselin ja pohdiskelin, minkä kirjan oikein lainaisin. Palautetuista kirjoista silmiini osui Katja Kallion Säkenöivät hetket. Olin aiemmin lukenut Kallion Sooloilua-kirjan, josta pidin kovasti. Niinpä tämä kirjailijan tuoreempi teos tarttui mukaani.

Säkenöivät hetket on historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkupuoliskolle. Se sisältää useamman aikakerroksen, joka kuvaa äidin ja tyttären suhdetta kahdessa sukupolvessa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle vuodesta 1914, jolloin Elly ja Inga Troberg lomailevat hotelli Bellevuessa, Hangossa. Myöhemmin siirrytään ajassa eteenpäin vuoteen 1935 ja siitä muutamia vuosia eteenpäin, jolloin Ellyllä on oma perhe, ja erityisesti hänen suhdettaan Beata-tyttäreen tarkastellaan. Sukupolvien myötä periytyvät kuitenkin eteenpäin myös menneisyyden taakat. Yhteisymmärryksen ja anteeksiannon löytäminen on vaikeaa. Lopulta erehdysten ja ikävän jälkeen pilkistää kuitenkin toivo eheytymisestä ja solmujen aukeamisesta.

Katja Kallio käsittelee samoja teemoja kuin Sooloilua-teoksessakin, erityisesti sukupolvien välistä kuilua, mutta myös niitä yhdistäviä siteitä, jotka löytyvät yllättävistäkin paikoista. Tämän Kallio  myös osaa ja punoo myös tässä kirjassa hienon tarinan, jossa ihmisten rikkinäisyys ja erehtyväisyys ohjaa tapahtumia odottamattomiin suuntiin, jotka kuitenkin kuuluvat meidän kaikkien elämään. Ystävyys näyttäytyy kirjassa särkyvänä, mutta perheestä ei koskaan voi täysin irrottautua, sillä sekä biologinen että henkinen perintö, ja osittain fyysinenkin, kulkee aina mukana. Kallio on myös taitava sanankäänteissään ja kirjassa onkin paljon filosofista pohdintaa, joka saa usein runollisen muodon. 

Hyvää esimakua Katja Kallion kirjalliseen tyyliin antaa tänä syksynä Mtv3:lla alkanut kirjailijan käsikirjoittama sarja Kiiltokuvia. Olen sitä itsekin seurannut ja ihan tykännyt. Kannattaa kurkata. Sarja löytyy Katsomo-palvelusta, tästä osoitteesta: http://www.katsomo.fi/?treeId=33005080

lauantai 4. lokakuuta 2014

Synttäriyllätys

Koska sain vihdoin, yli kuukausi synttäreiden jälkeen, ostettua M:lle lahjan, päätin tehdä siitä hieman isommankin yllätyksen. Niinpä päätin pyöräyttää jonkinlaisen kakun tapaisen leipomuksen. Päiväksi valikoitui tämän viikon torstai siitä syystä, että samalla sain tehtyä pitkään pakastimessani olleesta jauhelihasta jauhelihapihvejä, joita syömään poikaystävä oli luonnollista kutsua.

Pohdin pitkään, tekisinkö kakun vai kääretortun. Lopulta päädyin kääretorttuun ajan vähäisyyden vuoksi ja valitsin ohjeekseni tämän, koska tämä vaikutti kakkumaiselta pohjalta. Laitoin siis:

4 munaa
n. 2 dl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

 Vatkasin munat ja sokerin ensin sähkövatkaimella. Törmäsin taas vanhaan ongelmaani, etten oikein tiennyt, milloin muna-sokeriseos oli tarpeeksi vaahtomaista, joten menin fiiliksellä. Vasta myöhemmin huomasin Tartu pannuun -keittokirjastani ohjeen, että vaahdon pitäisi olla sen verran paksua, että kun vatkaimen nostaa, mukaan pitäisi lähteä iso määrä vaahtoa eikä seoksen pinta palaudu tasaiseksi heti. Eli se jäi varmaan vähän löysäksi vielä. Mutta ihan hyvältä se näytti, kun lisäsin sinne jauhot ja leivinjauheen, ihan kakkutaikinalta.

Levittelin valmiin taikinan pellille (pitäisi hankkia nuolija, niin voisi olla vähän helpompaa kuin lusikalla levittely) ja lykkäsin sen uuniin. Paistumisen aikana tein jauhelihapihvien taikinan (tämä tässä oli ohje) ja kun otin kääretorttupohjan uunista, pystyin laittamaan pihvit jo valmiiksi kuumaan uuniin lähes heti. Kylläpäs osasinkin olla sulava tässä uunin käytössä! Paitsi että sammutin uunin liian aikaisin jauhelihapihvien kohdalla ja jouduin lämmittämään sitä uudestaan... Äh, no melkein täydellisen sujuvaa.

Mutta takaisin kääretorttukakkuun. Olin antanut pohjan jäähtyä tiskatessani ja makaroneja pihvien lisukkeeksi keitellessäni. Kun nyt palasin sen pariin täytteiden laiton aloittaakseni, huomasin pohjan olevan aika kuiva ja halkeileva. Päätin kostuttaa sitä hieman, jotta se pehmenisi. Ikävä kyllä minulla alkoi olla tuossa vaiheessa aikamoinen kiire, sillä halusin saada kakun piiloon ennen M:n tuloa, jotta voisin yllättää hänet jälkiruoalla. Niinpä kaatelin kermakolla appelsiinimehu-vesiseosta summanmutikassa ja kaadoin vielä pakastevadelmien mehut päälle. Sitten laitoin täytteet: kermavaahtoa, vadelmia ja banaanilohkoja (olisin saattanut muussata banaanit, jos olisin ehtinyt, mutta toimivat hyvin noinkin).

Kun aloin rullata kääretorttua, huomasin sen vieläkin olevan liian kuiva. Johtuneeko siitä, että se oli liian kauan uunissa, siitä etten jäähtymisvaiheessa laittanut sen päälle leivinliinaa vai taikinan huonosta koostumuksesta tai huonosta kostutuksesta, sitä en tiedä. Mutta joka tapauksessa torttu halkeili aika pahasti kääriessäni sitä ja niinpä siitä tuli todellakin kakun ja kääretortun välimuoto.

Ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä sitä suremaan, vaan lätkin päälle loput kermavaahdot peitoksi ja sitten taiteilin rakkaani nimen ostamistani irtokarkeista. Ehdin ottaa vielä pari kuvaakin huonolla kamerallani, joka suostui onneksi sen verran toimimaan, ja kiikuttaa kakun jääkaappiin piiloon. Se olikin oma operaationsa, sillä kakkutortusta tuli niin iso, ettei se mahtunut yhdellekään omistamalleni lautaselle, minkä seurauksena jätin sen vain uunipellille. Juuri ja juuri se mahtui onneksi jääkaappiin.


Koristelu alkuvaiheessaan


Ehdin vielä hetken siivoilla ja hävittää selvimmät kakunteon merkit näkyvistä, kun M jo tuli luokseni. Olin vielä aivan hyperaktiivinen kaikesta kiireestä ja jännityksestä, mutta vähitellen onnistuin rauhoittumaan ruuan äärelle. Jauhelihapihveistä tuli muuten hyviä, paitsi suolaa oli mielestäni vähän liikaa.

Ja kyllähän se armasta poikaystävääni ilahdutti kovasti, kun kannoin kakun pöytään ja kaivoin lahjan hänelle piilostaan. Varoittelin jo hieman etukäteen loppuvaiheen kiireestä ja kakun kuivuudesta. Kakku olikin hieman kuivakkaa, mutta se ei ollutkaan huonoin puoli vaan liika makeus. Kyllähän minä niitä karkkeja vähän liikaa taisin laittaa... Söimme molemmat melko isot palaset ja saimme melkoisen makeaähkyn. Mutta sain kyllä M:lle hänelle lähitessään mukaan antamastani palasta kehuja, kun hän oli syönyt päällä olleet karkit etukäteen. Täyte oli kuulemma onnistunut.

Eli vähän fiaskoksihan tämä taas meni, mutta ajatushan on tärkein eikä epäonnistumiseni iltaamme eikä mukavaa yllätystä pilannut. Tulipahan ainakin tehtyä ihka ensimmäinen kokonaan itse leivottu kakku. Ensi kerralla sujuu toivottavasti jo vähän paremmin.


torstai 25. syyskuuta 2014

Mansikkarahkaa

Lisää ruokapuoltakin tänne blogiin on kaipailtu, joten tässä tämänpäiväinen kokkeilu. Mansikkarahka on lapsuudenkotini herkkujälkiruokaa, jota olen aina rakastanut. Muistan kuinka välillä tuntui siltä, että voisin syödä koko kulhollisen yksinäni. Hyvä yhdistelmä on myös laittaa joukkoon muitakin marjoja, kuten mustikoita tai vadelmia, mutta nimen omaan mansikoista tehty rahka on lähellä omaa sydäntäni.

Sain äidiltäni tällä viikolla menneen kesän pakastemarjoja (joiden poimimiseen en tosin kauheasti osallistunut, hups. Sori äiti ja kiitos!), joten päätin tehdä tätä herkkua ensimmäistä kertaa itse. Poikaystävä M oli myös paikalla syömässä sitä. Ohje on siis tällainen (Kotikokista siis löysin):


2 dl (kuohu)kermaa
250 g maitorahkaa
3/4 l mansikoita (en tiedä tarkalleen paljonko itselläni oli, ehkä litran korkeintaan)
½ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria


Aloitin vaahdottamalla kerman ja iloitsin jälleen kerran viime jouluna lahjaksi saamastani sähkövatkaimesta (kiitos äiti tästäkin!). Vatkaaminen sujui muuten oikein mallikkaasti, paitsi että vatkaimen päitä irrottaessani seinälle lenteli kermaa, ups... Tässä vaiheessa alkoi myös minulle tyypillinen pähkäily. Halusimme M:n kanssa molemmat mansikat soseutettuina kokonaisten sijaan, joten pohdiskelin seuraavia: Soseuttaisinko mansikat erikseen vai laittaisinko ne vain kulhoon muiden ainesten kanssa toivoen niiden hajoavan sinne vatkatessa? Soseuttaisinko ne vatkaimella vai sauvasekoittimella?

Lopulta päädyin (sängyllä makoilevan poikaystäväni huudelleiden neuvojen mukaan) heittämään ohjeen mukaisesti kaikki loput ainekset kermakulhoon ja sekoittamaan ne vatkaimella. Siihen olisin kyllä kaivannut esiliinaa, koska seosta roiskui helposti ympäriinsä, myös paidalleni. Lisäksi kun yritin nuolla vatkaimen päitä valmiista rahkasta, sitä tippui lattialle ja matolle, hehe. Sotkemiseksi meni siis taas.

Mutta itse rahkasta tuli oikein hyvää! Ai jai, namnamanam. Vaikka täytyy sanoa, että sokeria oli mielestäni vähän liikaa, vaikken edes laittanut täyttä puolta desiä. Ilmeisesti minulle alkaa kehittyä jonkinlainen hahmotuskyky ruoka-aineiden määrästä, koska jo aloitusvaiheessa mietin, että puoli desiä on kyllä aika paljon. M kuitenkin oli tyytyväinen ja sanoi että oli sopivasti sokeria. Hän pitääkin makeasta kun taas minä kirpeämmästä. Eli oman maun mukaanhan sitä pitäisi tehdä, joten mieluummin kannattaa laittaa vaikka ruokalusikallinen sokeria kerrallaan ja maistaa välillä onko jo tarpeeksi. Saattaa olla myös tuo vaniljasokeri, joka sinne toi turhaa makeutta. Toinen ongelma oli se, että rahka jäi vähän löysäksi, lähes pirtelömäiseksi. Eli kyllä se kerma olisi kuitenkin kannattanut vatkata vielä kiinteämmäksi...

Mutta onneksi sitä sokeria ei kuitenkaan häiritsevän paljon mennyt ja ei se löysyyskään paljoa haitannut, joten oikein hyvää ja helposti tehtävää herkkua on tämä. Tulee varmasti tehtyä toistekin ja ehkä silloin laitettua eri marjojakin joukkoon.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

J.K. Rowling: Paikka vapaana

Hei taas! Anteeksi jälleen pitkä hiljaisuus. Kiireinen ja työntäyteinen kesä on nyt ohi ja voin sanoa, että oli todella ihana ja huippu kesä, vaikka se olikin joiltain osilta myös rankka. Ja onhan tämä syksyinen sää vallinnut jo jonkin aikaa; tänään satoi jopa pienen pieniä lumihiutaleita.

Elo-syyskuuni meni siis työn merkeissä. Olin oman alani töissä, eli arkeologisilla kaivauksilla Etelä-Suomessa. Tuona aikana asuin muun kaivausporukan kanssa yhteismajoituksessa eräässä vapaa-ajan keskuksessa. Koska en hankkinut tuota kuukautta varten nettiyhteyttä, jäi minulle reilusti aikaa käytettäväksi. Niin mihin? No lukemiseen totta kai! Sain luettua noina viikkoina kaksi hyvin syksyyn sopivaa romaania, joista haluan täällä blogissani kertoa, ja niistä toisen esittelen tässä.

Ensimmäiseksi siis luin jo jonkin aikaa lukulistallani olleen, mutta kirjastosta suosion vuoksi vasta nyt löytyneen J.K. Rowlingin Paikka vapaana (engl. The Casual Vacancy). Minulla ei ollut mitään erityisiä ennakkoodotuksia kirjan suhteen muuta kuin se, että kirja olisi yhtä hyvä kuin Harry Potteritkin (okei, onhan siinä kyllä aika suuri odotusarvo).

Paikka vapaana sijoittuu fiktiiviseen englantilaiseen pikkukaupunkiin, Pagfordiin, idylliseen paikkaan jossa kotiseutuylpeys on huipussaan. Kirja lahtee liikkeelle siitä, kun kunnanvaltuuston jäsen Barry Fairbrother luhistuu yllättäen 19. hääpäivänsä iltana golfklubin edustalle ja kuolee aivoverenvuotoon. Tästä tapahtumasta lähtee liikkeelle tapahtumien sarja, jossa ratkeaa usean Pagfordin asukkaan kohtalo.

Pidin kirjan asettamasta alkuristiriidasta hyvin paljon. Barry Fairbrotherin voisi sanoa olevan kirjan päähenkilö, vaikka hän on elossa ainoastaan kirjan alussa. Kirja vangitsee hyvin sen, millaisen aukon yksi ihminen voi toisten elämiin jättää ja millaisia seurauksia siitä koituu. Ne eivät ehkä ainakaan aluksi näytä niin hyviltä, mutta elämän on kuitenkin aina jatkuttava ja löydettävä uusi uoma. Kirja käsittelee myös rankkoja, mutta tärkeitä aiheita, kuten narkomaniaa ja sen pohjimmaisia syitä ja sitä, kuinka erilaiset suhtautumistavat siihen voivat vaikuttaa ratkaisevasti toisten ihmisten kohtaloon.



Paikka vapaana on toisaalta hyvin erilainen kuin Harry Potterit, mutta toisaalta myös samanlainen. Kirja on hyvin selvästi aikuisille tarkoitettu, vaikka osa keskeisistä hahmoista onkin nuoria. Vertaisin tyyliä lähinnä viimeisiin Pottereihin. Kuitenkin esimerkiksi seksuaalisuudesta puhutaan paljon avoimemmin kuin niissä. Selkein yhteneväisyys Rowlingin kirjoissa onkin hänen hahmojensa syvä inhimillisyys. Kussakin hahmossa on omat hyvät puolensa ja heikkoutensa, vaikka osa onkin selkeitä sankareita ja osa "pahiksia". Tämä inhimillisyys sekä soljuva ihmisiin keskittyvä kerronta, jota vallitsevat mielenkiintoiset ja odottamattomat juonenkäänteet, tekevät J.K. Rowlingista mestarikirjailijan.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kukkakaaligratiinia pekonilla

Nyt on taas luvassa hieman kokeilevan keittiön tuloksia. Poikaystäväni M oli kuullut vinkkinä eräältä ystävältään, että kukkakaali ja pekoni sopivat hyvin yhteen. Ohjetta moiseen emme löytäneet mistään, joten päätimme mennä intuitiolla.

Haalimme kokoon normaalin gratiinin ainekset: kermaa, juustoa ja toki sitä kukkakaalia. Ensin keitimme kukkakaaleja jonkin aikaa (se oli hieman haastavaa yhdessä ainoassa keskikokoisessa kattilassani, mutta onnistui kuitenkin). Pekoni käärittiin jäähtyneiden kukkakaalipalojen ympärille, laitettiin uunivuokaan ja päälle kerma ja juusto. Musteena käytimme pippuria, mutta suolaa älysimme onneksi välttää pekonin ollessa jo aivan tarpeeksi suolaista. Uunissa tämä tuotos oli netistä löytyneen kukkakaaligratiinin ohjeen mukaisesti 20-30 minuuttia.

Olin ehkä hieman skeptinen tämän kokeilun suhteen, koska kukkakaali ja pekoni kuulosti hieman oudolta yhdistelmältä. Lopputulos oli kuitenkin hyvä. Ihan kokeilemisen arvoinen idea (vaikka lopulta olisin voinut kyllä popsia pekonit aiemmin tekemiemme namiburgereiden kanssa ja syödä kukkakaalit vain kukkakaaligratiinina). Aina virkistää kokeilla kaikkea uutta. Kokkausrintamalta siis palailemisiin uusien kokeilujen merkeissä.

torstai 15. toukokuuta 2014

Kevään kirjoja, kolme genreä

Kuten viime tekstissäni (noin puoli vuotta sitten, huh!) mainitsin, sekoileva näppäimistö on estänyt minua kirjoittamasta. Lisäksi minulla on ollut todella kiireinen kevät koulun kanssa, mikä myös on vienyt puhtia ylimääräiseen naputteluun. Nyt kuitenkin koulu alkaa hellittää (ja motivaatio pettää, minkä vuoksi kirjoitan nyt blogia enkä esseitä, vaikka deadline on huomenna...), joten kirjoittaakin ehtii. Lisäksi nyt minulla on läppäriini erillinen näppäimistö, joten kirjoittaminen sujuu huomattavasti paremmin. Ajattelinkin kertoilla hieman parhaiten mieleen jääneistä lukukokemuksistani tältä keväältä. Kaikki edustavat eri genreä: dekkaria, romanttista hömppää ja vakavaan aiheeseen keskittyvää runollista kaunokirjallisuutta.

Alkukeväästä sain vihdoin luettua viime kesänä ostamani Leonie Swannin Ihmissutta ken pelkäisi. Tämä kirja on jatkoa aiemmin lukemalleni ja tässä blogissakin arvioimalleni Murha laitumella -lammasdekkarille. Kirjassa seikkailee ensimmäisestä kirjasta tuttu lammaskatras, tällä kertaa Euroopan maisemissa. Mukaan mahtuu karvat pystyyn nostattavaa jännitystä, hersyvää huumoria ja rutkasti lammasmaista filosofiaa, kun lampaat ryhtyvät selvittämään ihmissuden arvoitusta. 

Pidin kirjasta, eikä sitä meinannut malttaa laskea käsistään. Se ei kuitenkaan yltänyt aivan ensimmäisen kirjan tasolle. Kuitenkin lammasten tuskastelut hölmöiltä vaikuttavien ihmisten kanssa tarjoili sen verran makeat naurut, että suosittelen kyllä tätä jatko-osaa niille, jotka pitivät ensimmäisestä kirjasta.



Toinen pitkään kirjastossa kyttäämäni teos, jonka sain luettavakseni viimein, oli Sophie Kinsellan Soitellaan, soitellaan. Erityisesti Kinsellan ennen tätä kirjaa ilmestynyt Kevytkenkäinen kummitus teki minuun vaikutuksen, ja koska kirjailija tuntui parantavan joka kerta kirjojaan luoden mielenkiintoisen, yllätyksellisen tarinan, odotin tältä teokselta paljon. Se oli kuitenkin pettymys. Soitellaan, soitellaan jäi ainoastaan keskinkertaiseksi ja toisti hieman liikaa samaa kaavaa kuin Kinsellan aiemmat kirjat. 

Idea oli kyllä mielenkiintoinen: päähenkilö Poppy kadottaa kihlasormuksensa, kalliin perintösormuksen, ja häntä vihaavat appivanhemmatkin palaavat Englantiin juuri silloin. Sen lisäksi hänen puhelimensa varastetaan. Poppy kuitenkin löytää hylätyn puhelimen roskakorista ja ottaa sen käyttöönsä. Puhelin paljastuu erään suuren firman sihteerin puhelimeksi, ja tämän pomo vaatii puhelinta takaisin. Poppy ryhtyy sihteerin tuuraajaksi saadakseen pitää puhelimen, ja siinä sivussa hän sotkeutuu miehen elämään. Seurauksena on pääosin tekstiviestein etenevä keskustelu, jossa kummallakin osapuolella on toiselta jotain opittavaa. Toteutus jäi mielestäni kyllä puolitiehen, mutta silti kirja oli mukiin menevä, ja olisin luultavasti pitänyt siitä jos olisin lukenut sen ennen muita Kinsellan kirjoja.



Kolmas mieleenpainuva lukukokemus oli Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Olin kuullut paljon kehuja tästä vuoden 2013 kristilliseksi kirjaksi valitusta teoksesta. Kirja kertoo vanhoillislestadiolaisen nuoren avioparin tarinan. Se on tarina uupumuksesta ja siitä kuinka unelmat eivät toteudukaan aivan niin kuin kuviteltiin. Se kertoo myös oman tien löytämisestä ja vaikeuksista selviämisestä.

Kirja oli hyvin mielenkiintoinen lukukokemus jo pelkästään sen rikkaan kielen vuoksi. Teksti on hyvin runollista ja soljuvaa, kaukana proosallisesta suorasta kerronnasta. Tarina etenee ennemminkin tunteiden kuvaamisen kuin tapahtumien kuvaamisen kautta. Se tekee kirjasta hyvin ainutlaatuisen ja kauniin lukukokemuksen, mutta myös ehkä vieläkin riipivämmän ja koskettavamman. Myös itse tarina on hieno. Minulle tosin sanottiin, että kirja ei ole vanhoillislestadiolaisuutta suoraan kritisoiva, mutta itse tavoitin kritisoivaa ääntä melko paljonkin, riippuen toki siitä miten sen tulkitsee. Kirja herätti itsessäni monenlaisia tunteita, jopa surua ja ärtymystä. Jo se kertoo mielestäni siitä, että kirja on hyvin onnistunut. 

Kuvailisin tätä kirjaa Habakukin laululla Tähdet katoaa (albumilta Koti). Suosittelen kirjaa erityisesti niille, jotka arvostavat runoutta ja kauneutta.


"Uskottiin unelmiin, me lentää osattiin
Uskoin että taivaita me voidaan kulkea
Kaukana maa ja kuitenkin
siihen iskettiin."
Habakuk - Tähdet katoaa, san. Lassi Laamanen.