Marenki

Minun täytyy vähän oikoa viimeisimmän blogitekstini sanomisia. Kirjoitin, etten pidä elämänkertateoksista. En tiedä miksi kirjoitin niin, kyllä minä niistä oikeasti pidän. Siis nimenomaan kristillisistä elämänkertateoksista. Sen sijaan en erityisemmin pidä tosielämään perustuvista elokuvista, koska niiden traagiset elämänkohtalot ovat masentavia. Sen sijaan kristilliset elämänkertateokset ovat ihania, koska ne päättyvät onnellisesti. Toki näidenkin ihmisten elämän varrella on usein todella traagisia päätöksiä ja menetyksiä, mutta mitä pahemmassa kurassa ne ihmiset ovat kulkeneet, sitä enemmän heidän kääntymyksensä koskettaa. Ei sillä, että toivoisin kenenkään joutuvan kokemaan sellaisia asioita, mutta on hienoa, että nämä ihmiset haluavat jakaa tarinansa ja antaa ihmisille toivoa siitä, että pohjaltakin voi päästä ylös Jumalan muuttavan voiman avulla. Ja mahtavaa on myös, että näiden ihmisten tarina jatkuu yhä!

Haluaisin lukea jatkossa Anton Laurilan elämäntarinan Surujeni juuret sekä Tästä poikki -teoksen, joka kertoo Jimmy “Hurma“ Huhtalan elämästä. Maalliselta puolelta ajatuksissani on jo jonkin aikaa muhinut Walt Disneyn elämänkerran lukeminen, valtava Disney-elokuvien ja sarjakuvien fani kun olen. Niiden Waltilta peritty kaava toimii yhä: “For every laugh, there should be a tear”. Täytyypä katsoa, saisiko nämä suunnitelmat joskus toteutettua.

No niin, nyt kun on vähän taas korjailtu omia möläytyksiä, voisi siirtyä varsinaiseen aiheeseen. Kun koulutyöt eivät innosta, mitä tehdä? Olen keksinyt pulmaan loistavan ratkaisun. Valmistaa jotakin hyvää, ja uunissa paistumisen aikana tekee kouluhommia. Itselläni on usein vaikeuksia keksiä tekemistä sillä aikaa, kun olen laittanut jotakin uuniin, mutta koulutyöt tuntuvat sujuvan! Ne eivät yleensä ainakaan imaise sisäänsä niin, ettei muistaisi kelloa katsoa (toki munakello tai kännykän muistutus on hyvä varokeino). Ja uunissa paistuva herkkuhan on todella hyvä motivaatiokeino. Lisäksi aina, kun ajatus katkeaa tai kirjoittaminen tai lukeminen jumittaa, voi pitää tauon menemällä katsomaan, miten paistuminen sujuu. Ja totta kai valmiit herkut siinä vieressä tietokonetta naputellessa piristävät työntekoa suuresti!

En ole tehnyt vielä lähes lainkaan makeita herkkuja, vaan lähinnä pikkusuolaisia. Nyt ajattelin viimein tehdä jotakin, mikä hieman korvaisi kaupasta ostettuja herkkuja. Tuossa joku päivä sitten jostain mieleeni pompahti, että haluaisin kokeilla tehdä marenkeja. En edes muista, miltä ne maistuvat, ja hiipiipä mieleen epäilys, että olenko koskaan edes maistanut! Tämä vääryys täytyy ehdottomasti korjata, joten tänään aion kokeilla niiden tekemistä.

Googletellessani ohjeita huomasin, että marengeille suositellaan mahdollisimman pitkää paistoaikaa. Siispä minulle tarjoutuu hyvä syy tehdä tällä ajalla luentopäiväkirjaani, jonka tekeminen tökkii pahasti. Kurssin aihe on tiede ja maailmankuvan kehitys, eikä minua kiinnostaisi tipan tippaa. Täydellistä marenkien teolle siis!

Eri vaihtoehtoja katseltuani  tämä Kotikokin ohje vaikutti parhaalta: marengit.

Tosin nyt pitää mennä sitten kauppaan ostamaan vaniljasokeria. No, pitää siellä käydä muutenkin, eikä matkakaan ole pitkä (tuossa heti kadun toisella puolella on kauppa). Ulkona vaan on pakkasasteita noin -12,5 ja sekin on kaltaiselleni vilukissalle liikaa. Vaan eipä auta. Takkia päälle ja menoksi.

12,5 riitti kyllä noinkin lyhyellä matkalla jäädyttämään nenänpään, kun tuuli vielä puhalteli sen verran puuskaisesti. No, nytpä on ainesosat koossa, joten ei kun hommiin. Tosin hienoa huomata nyt, että ohjeessa sanotaankin vanilliinisokeria eikä vaniljasokeria. Ei kai siinä muuten mitään, mutta vanilliinisokeri olisi ollut halvempaa. Höh.  Ai niin, ehdin jo lähestulkoon unohtaa, että minulla on toinenkin ongelma: minulla ei ole sauvasekoitinta! Milläs minä nyt vaahdon sekoittelen, käsinkö? On minulla kyllä sauvasekoitin, pitäisiköhän kokeilla sitä? Epäonnistumiseen ei tosin ole varaa, koska minulla on tasan 3 munaa. Jaa-a.

Okei, Google auttaa taas. Ilmeisesti käsin vatkaaminen on marenkien teossa suorastaan parempi vaihtoehto. Hienoa! Sitten vain hommiin. Se vaan vielä hermostuttaa, että saanko valkuaiset ja keltuaiset eroteltua niin, ettei keltuaista pääsisi valkuaisten sekaan lainkaan. Olen munien kanssa vähän toistaitoinen (Okei, olen oppinut rikkomaan munan niin, ettei se sotke käsiäni kovin pahasti, mutta vähän, öh, mielenkiintoisella tyylillä  ja vaihtelevalla menestyksellä se sujuu... No, kokeillaan!

Voi ei! Meni sitä keltuaista ihan pikkusen! Muna numero kaksi petti minut! (Kolmas kyllä meni taas nätisti.) Ja milläpäs sen sieltä saa pois? (Minä en ainakaan saanut, vaikka yritin kyllä). Saa nähdä miten nyt sitten käy.

No niin. Pelkäksi luiruksihan se sitten jäi. En tiedä johtuiko sitten siitä keltuaisesta vai aloinko lisäämään sokeria liian aikaisin. Laitoin sen kuitenkin uuniin, ehkä siitä tulee ihan siedettävää. Nytpä sitten odotellaan ja aletaan kirjoittaa luentopäiväkirjaa. Tuntuu kyllä taas niin urpolta, kun onnistun sössimään yksinkertaisimmankin asian. Mutta ainakin voi jännityksellä odottaa, mitä tuosta syntyy!

 
Lopputuloksena oli ensinnäkin keltuaisista tehty todella omituinen pääruoka, joka koostui keltuaishötöstä, paistetuista nakkipalasista sekä paahtoleivästä. Kyllähän sitä söi, mutta se keltuaishöttö oli kyllä outoa. Ja jälkiruokana... hattaraa? Se maistuu ihan hattaralta ja on tahmeaa. Tuon "marenki"levyn alaosa ei näet hyytynyt ja on tahmeaa (ja kuumaa!), päällys taas rapeaa ja murenevaa. Onhan se makeaa ja ihan hyvän makuista, mutta ei kyllä ollut suunnitelmana tehdä sellaista...

Ei mennyt niin kuin Strömsössä, siis. Mutta ehdottomasti kokeilen toistekin ja vielä minä onnistun! Ja tärkeintähän on, että tavoitteeni toteutui, eli sain kirjotettua luentopäiväkirjaani yli sivun verran. Olen todella, todella iloinen päästyäni antiikin sudenkuopasta keskiajan puolelle! Hermot siinä tosin menivät, joten keskiaika saa vielä odottaa, mutta tulipahan siivottua jäljetkin ja tiskattua.

Tällaiset olivat seikkaluni tänään, ensi kertaan taas!

Hamasin poika

No niin. On viimein avata virallisesti blogini kirjaosuus. Sain näet vihdoin viimein luettua Hamasin pojan. Sain tämän kirjan lahjaksi ystävältäni, kun olin sanonut haluavani lukea sen. Ja todella hämmästyttävä lukukokemus se olikin.

“Olin vuosikausia yrittänyt saada selville, kuka minun viholliseni oikein oli, ja olin etsinyt vihollisia islamin ja Palestiinan ulkopuolelta. Nyt tajusin yhtäkkiä, etteivät israelilaiset olleet minun vihollisiani. Eivät myöskään Hamas tai Ibrahim-eno tai se nuori kaveri, joka oli hakannut minua konepistoolin perällä tai se apinan näköinen vartija pidätyskeskuksessa. Ymmärsin, ettei kansallisuus, uskonto tai ihonväri tee ihmisestä vihollista. Käsitin, että kaikilla ihmisillä on samat viholliset: ihmisen sisällä asuva ahneus, ylpeys, pahat ajatukset ja perkeleen aikaansaama pimeys.

Silloinhan oli mahdollista rakastaa kaikkia. Minulla ei ollut muita vihollisia kuin omassa sisimmässäni asuva vihollinen.”

Mosab Hassan Yousef: Hamasin poika, 2010.

En yleensä pidä tosielämään perustuvista kirjoista, koska pidän hieman liikaa ihmeellisesti parhain päin kääntyvistä lopuista. Elämänkertakirjat taas usein keskittyvät kuvaamaan traagisia elämänkohtaloita, mikä on hyvin masentavaa.

Tämä kirja sisältää traagisia elämänkohtaloita. Siinä kuvataan kauheuksia, joita Lähi-idän asukkaat ovat joutuneet kokemaan ja joutuvat yhä. Mutta tämä kirja pitää esillä myös, että on olemassa toivoa. Tämän miehen elämä muuttui ja hänen vihansa muuttui rakkaudeksi.

Hamasin pojan on kirjoittanut Mosab Hassan Yousef, jonka isä Hassan Yousef on yksi Hamasin seitsemästä perustajasta. Niinpä kirjoittaja itse on kasvanut tuntemaan Hamasin sisäiset salaisuudet. Tämä kirja paljastaa monia salaisuuksia ja kertoo myös kuinka sen kirjoittajan elämä muuttui, kun hän tutustui kristinuskon opetuksiin.

Hamasin poika on todella pysäyttävä teos. Olen itse huono seuraamaan uutisia, joten Israelin ja palestiinalaisten tilanne oli minulle varsin epäselvä. Tämä kirja valaisi hyvin, mitä Israelin rajoilla on ollut meneillään viime vuosikymmeninä, ja sen verran minäkin tiesin, että sain hämmästyä toden teolla monessa kohtaa.

Hamasin poika koskettaa syvältä. Me länsimaalaiset olemme itse eläneet kaukana sodan kauhuista, mutta silti olemme kärkkäitä sanomaan oman mielipiteemme asioihin ja ihmettelemään, miksi konflikti jatkuu; mikseivät ne vain tee rauhaa? Tämän kirjan luettuani ymmärrän, kuinka syvällä ongelman juuret ovat. Mutta ratkaisu olisi varsin yksinkertainen, jos ihmiset sen vain ymmärtäisivät. Kirjan kirjoittaja selvästi haluaa levittää tätä sanomaa, joka muutti hänen elämänsä ja sai hänet suojelemaan israelilaisia tappamisen sijaan.

Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle.

Resepti 1: Chocolate

No niin. Aika kirjoittaa ensimmäinen blogimerkintäni tähän blogiin! (Lukuun ottamatta testitekstiä, jonka poistin jo, koska se alkoi sanalla trololololoo.) Toivottavasti tämä blogi on hieman suurempi menestys kuin aiemmat yritelmät, joista pisimpään jaksoin jatkaa blogia, johon kertyi kokonaiset kolme blogimerkintää. Lyhyempiaikaisia projekteja, eli blogimuotoisia joulukalentereja olen tosin onnistuneesti julkaissut kaksi kappaletta. Mutta tämä idea on kyllä sen verran kiva, että olen hyvin pettynyt jos innostus lopahtaa! Kyllä, olen päättäväinen, tämän blogin saan onnistumaan.

Ensimmäisenä reseptinäni teen kaakaota. Minulla on muutama kaakaoresepti, joita haluan kokeilla. Nämä ovat näet tällaisia reseptejä, joihin tulee suklaata! Minusta tuntuu kauhealta, koska olen ostanut tällä viikolla jo kaksi levyä suklaata. Ensimmäisestä tosin söin ehkä vain neljäsosan, sillä se oli tarkoitettu illanviettoon. Toiseen levyyn syynä oli se, että halusin ostaa Prismassa aiemmin näkemääni Maraboun limited edition Saltlakrits -suklaata. Ikävä kyllä en löytänyt tätä toisesta kaupasta, joten sisuuntuneena ostin Marabou Polka -levyn sen sijaan. Harmi, tuota salmiakki-Marabouta haluaisin ehdottomasti maistaa, koska rakastan salmiakkia. Pitää varmaan vaivautua jossain vaiheessa sinne Prismaan.

Pienen googlettelun tuloksena löysin ainoastaan tällaisen pätkän, jossa näkyy kyseisen suklaalajin pakkaus.  Ei mikään kovin laadukas, mutta jos kiinnostaa, niin tuolta se näyttää.

Pitääpäs laittaa jonkinlaista arviointia tännekin sitten kun tuommoisen levyn (toivon mukaan) saan käsiini. Mutta takaisin kaakaoaiheeseen. Tämmöisen ohjeen mukaan keittelen kaakaota tänään Marabou Polkasta.

Kyseinen ohje on peräisin Kitchen Princess -nimisestä mangasarjasta, jonka tässä vastikään lueskelin. Voin muuten suositella. Aluksi ajattelin, että kyseessä on vain tusinatyttöihkuilua, mutta tarina meni välillä yllättävän syvällekin. Tosin loppua kohti alkoi ärsyttää se, kuinka päähenkilö muka aina teki aivan fantastista ruokaa ja loppujen lopuksi melko ennalta-arvattavakin sarja oli. Joka tapauksessa todella mukava sarja, jos sietää tyttöihkuilua ja pitää ruuanlaitosta tai edes hyvästä ruuasta.

Ja antoi muuten kokkailuinnostustakin! Sarjan reseptit ovat aina mangapokkarin lopussa olevassa lisäliitteessä, mikä on myös hieno idea. En tosin ole kokeillut muita kuin tuolla samaisella sivulla olevaa Hot Banana Milk -ohjetta. Oli muuten pahaa! Niistä banaaninpaloista tuli semmosia jännän höytyväisiä ja maito oli ihanan vaahtoavaa, mutta makuelämys oli aika karmea. Kannattaa silti kokeilla, jos pitää paljon banaaneista. Olen aika nirso, joten eihän sitä tiedä, mitä te muut siitä pidätte.

No niin, nyt sitten suklaata pilkkomaan! Kunhan olen ensin tiskannut kattilan... Ja leikkuulaudan. Ja veitsen. Hehe, ei ole oikein tiskaus innostanut viime päivinä.

No niin. Hmmm. Mitenköhän pieniä paloja näistä on tarkoitus tehdä? No, paloittelu varmaan vain nopeuttaa sulamista. Aika hyvin tämä mureneekin. Minua kiinnostaa kovasti nähdä, miten nuo piparminttupalaset käyttäytyvät. Piparminttukaakao kuulostaa kyllä namilta.

Miten paljon on yksi unssi? Onneksi kännykässä on muunnin! Katsotaan. 28,3495 grammaa. Eli siis, suklaalevy painaa 200 grammaa. Onneksi kännykässä on myös laskin päässälaskutaidottomille ihmisille. 1/7 suklaalevystä? Olisiko näin? Joo-o, ei sitä kyllä huomaa, että olen joskus saanut pitkästä matikasta Magna cum lauden... On aika hyvin kaikki pyyhkiytynyt päästä humanistisella alalla opiskellessa.

No, sitä parempaahan siitä tulee, mitä enemmän siinä on suklaata, eikös?

Ehdin laittaa jo levyn päälle, kun tajusin että sekoitusvälinekin olisi hyvä pestä! Toivottavasti ne pahimmat pyttipannun aromit siitä lähtivät. Suklaa olisi voinut olla pienenpinäkin paloina, mutta hyvin nuokin sulivat, vaikka niistä muodostuikin yhdessä vaiheessa melkoinen suklaamöykky. En tiedä, pidinkö kaakaota hellalla liian kauan, koska se alkoi tuoksua jo keitetylle maidolle, vaikka minkäänlaista kuplimista ei kyllä näkynyt, hyvä että edes höyryä nousi.

Sitten maistetaan... Nami! Tämähän onnistui hyvin. Ihanaa lämmikettä kylmään yksiööni. Piparminttu tuo mukavaa makeutta. Vähän rasvaiselta tämä kyllä maistuu. Käytin kevytmaitoa, ehkä rasvaton olisi toiminut paremmin. Mutta todellakin kokeilemisen arvoinen tämä oli, suosittelen lämpimästi! Voisi kyllä tulevaisuudessa testata myös muita suklaita, esimerkiksi tummaa ja valkoista... Tai Maraboun minttukrokanttia! Se voisi olla hyvää. Ja Fazerin salmiakkisuklaa myös! No, katsotaan.