Pinaattiohukaiset

Heipä hei! Nyt on pitkästä aikaa aidon ja yksinomaan kokkaukselle omistetun blogipäivityksen vuoro. Kävin pari viikkoa sitten Espoossa tapaamassa hyviä, hyviä ystäviäni ja satuin selailemaan siellä Opiskelijan keittokirjaa, johon investoimista olen itsekin miettinyt joskus muinoin sitä kuitenkaan toteuttamatta. Bongasin kirjasta melko yksinkertaiselta vaikuttavan pinaattilettujen ohjeen, jonka innoissani rustasin itselleni ylös. Itse tehdyt pinaattiletut ovat näet jo jonkin aikaa olleet mietinnän alla ja nyt kun hyvältä vaikuttava ohje ilmaantui, päätin kokeilla.

Tänään siis on se päivä, jolloin koetan tehdä ensimmäistä kertaa elämässäni kotitekoisia pinaattilettuja. Olen vuosien varrella ollut hyvin ahkera kaupasta ostettujen pinaattilettujen syöjä nirsouteni vuoksi, ja kyllä ne nykyäänkin silloin tällöin maistuvat.

Ohje on tässä:

2 kananmunaa
200 g hienonnettua (pakaste)pinaattia
5 dl maitoa
2½ dl vehnäjauhoja
½ tl suolaa
1 rkl ruokaöljyä

Vatkaa kananmunien rakenne rikki ja lisää loput aineet joukkoon hyvin vatkaten. Anna ohukaistaikinan turvota hetki. Paista ohukaiset kuumalla pannulla rasvassa.

Teen tämän ohjeen tällä kertaa puoliksi, koska lähikaupassani myydään pakastepinaattia ainoastaan 150 gramman pusseissa, joten kun teen nyt puolikkaalla ohjeella, minulla on jo ensi kerralla puuttuvat 50 g valmiina. Eläköön naisten logiikka(ko?)!

Ensimmäinen tajuamani ongelma: pinaatti on jäässä ja se pitäisi luultavasti sulattaa, jotta sen saa vatkattua taikinaan. Hmmm. Voiko pinaattia sulattaa mikrossa? Koska minähän haluan vain sen 100 grammaa... Eikä minulla ole aikaa antaa sen sulaa itsekseen. Kokeillaan!

Pinaatista tuli juuri sellaista vihreää mössöä kuin oletinkin, joten katsotaan millaista siitä tulee. Pinaatin pyöriessä mikrossa ehdin vatkata munat ja nyt sitten muita aineita lisäilemään. Ja nyt pitäisi sitten olla tarkkana, että kaikkea sitten menee se puolet vain...

Ja valmis taikinä näyttää... Pinaattikeitolta. Voisikohan valmiista pinaattikeitosta tehdä pinaattilettuja? Ehkä ei... Mutta takaisin asiaan: minulla ei ole muuten vieläkään minkään näköistä vispilää! Kenties siksi taikinaan jäi jauhopaakkuja, haarukka kun ei mikään maailman paras korvike ole. Nyt taikina saa turvota hetken ja sitten alkaa paistamisosuus.

En oikein tiennyt, minkä kokoisia letuista pitäisi tehdä. Siksi ajattelin tehdä erikokoisia mallikappaleita. Ensimmäisestä tuli melko ohut. Enemmän taikinaa pannulle siis vain. Seuraava lettu taas paisui sitten lähes pannun kokoiseksi. Ja nyt sitten vasta tajusin, että lettujahan voi hyvin pannullakin puolitella! Koko pannulle siis riittävä kerros taikinaa ja se neljään osaan tai puoliksi, niin halleluja, hyvä tulee.

Taikinaa kannattaa muuten aina hieman sekoitella ennen kuin se länttää pannulle, jotta aineksia on tasaisesti. Muuten letuista näyttäisi tulevan hyvin erilaisia koostumukseltaan. Lisäilin myös öljyä pannulle välissä, aivan kuten tavallisia lettuja paistaessa, jotta pinaattiletut eivät tartu kiinni pannuun ja kääntyvät helpommin ja nuhjuuntumatta.

Ensimmäinen lettu

Ensimmäinen onnistunut lettu

Oma suosikkilettuni.

Loppukommentit: Pinaattiletuistani tuli oikein hyviä! Tykkäsin. Ensimmäisistä tosin tuli melko nuhjuisia, mutta opittuani parhaan tekniikan niistä tuli oikein hyviä ja ehjiä. Paras lettuni oli suhteellisen ohut ja mukavan huokoinen, mutta kuitenkin kääntyi melko hyvin pannulla.

Söin pinaattiohukaiseni nuudeleiden kera. Makaroni ja riisi varmasti kävisivät hyvin myös, ja perunat. Minkäänlaista kastiketta en tullut tehneeksi, vaikka pinaattiletut olisivat sitä kyllä kaivanneet. Jokin jogurttipohjainen kastike olisi varmasti hyvä tai juustokastike tai perus vaalea kastike. Kastikkeiden teossa olen vielä täysin aloittelija, mutta siinäpä sitten haastetta tulevaan.

Sitten vielä annoksen koosta. Puolikkaasta annoksesta tuli hyvin yhdelle ihmiselle riittävä satsi. Itselläni lettuja jäi vielä ylikin. Eli varsin hyvät eväät tulisi koko annoksesta; siitä riittäisi varmaankin kolmellekin. Pinaattiletut ovat hyvin täyttävä ja terveellinen ruoka ja todellakin helppoja laittaa, kun tällainen poropeukalokin onnistuu.

Kesän kertausta

Hei taas. Syksy on täällä Oulun puolessa jo pyörähtänyt käyntiin ja hyvin meneväisen ja kiireisen kesän jälkeen ehtii vihdoin viimein päivittää tätä blogiakin. Upea kirjakesäni ikävä kyllä meni jotakuinkin plörinäksi. Muutaman teoksen ehdin kahlata heinä- ja elokuun aikana, mutta tuore seurustelusuhde ja työt veivät muutoin melko lailla aikani täysin. Anteeksi siis!

Suuri projektini oli alun perin paikata eräs melko paksu aukko suomalaisessa yleissivistyksessäni, mutta se nyt sitten jäi. En paljasta, mikä kyseinen teos olisi ollut, koska aion vielä joskus lukea sen! Pysykää siis kanavalla... Sen sijaan perinteeksi muodostunut kesäkuukausien aikana luettu näytelmäteos sai jatkoa Aleksis Kiven Nummisuutareista. Valitsemani näytelmät näyttävät jostain syystä painottuvan komediaan, sillä viime kesänä luin Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään?.

Nummisuutarit on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, koska lukiossa aikoinaan luettu Seitsemän veljestä kolahti kovaa ja jo silloin Kiven muu tuotanto kiinnosti. Pidinkin näytelmästä kovasti. Perusjuonena Nummisuutareissa on se, että Nummisuutarin poika Esko lähtee kosiomatkalle, mutta perillä odottavatkin morsion häät toisen miehen kanssa. Jännitettä tilanteeseen tuo se, että pelissä on rahasumma, jonka saa joko Esko tai ottotytär Jaana riippuen siitä, kumpi menee aiemmin naimisiin. Lisäksi soppaa sekoittaa entisestään juoppo veli ja karkuteillä oleva rosvo, josta on luvattu kelpo löytöpalkkio.

Pidin näytelmässä siitä, että juonessa on paljon arvaamattomia käänteitä, jotka lähtevät viemään sitä aivan uuteen suuntaan. Aleksis Kivi on taitava punomaan tarinaa ja kohtaukset ja dialogi ovat hyvin eläviä. Toki teoksen ikä näkyy kielessä ja taustalla olevasta kulttuurista, joka voi nykylukijalle olla vaikeaa ymmärtää ilman suurempaa perehtymistä. Suosittelen Nummisuutareita kuitenkin eristyisesti suomalaisen klassikkokirjallisuuden ystäville.

Toinen teos, jonka tässä blogipäivityksessäni tahdon mainita on Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi, jonka luin englanniksi. Tämäkin teos on ehdoton klassikko lastenkirjallisuudessa. Se on kuitenkin hyvinkin sopiva myös aikuiseen makuun, sillä se sisältää hyvää pohdintaa ja symboliikkaa tästä maailmasta, rakkaudesta ja kaipuusta. Pikku Prinssin matka halki avaruuden välittää hienon kuvan pakenemisesta ja sen ymmärtämisestä, että rakkauteen kuuluu myös vastuu.

Pikku Prinssi on hyvin kaunis ja surumielinenkin kertomus. Itseäni kosketti eniten Pikku Prinssin kohtaaminen aavikkoketun kanssa ja ajatus kesyttämisestä:

"'Men have forgotten this basic truth,' said the fox. 'But you must not forget it. For what you have tamed, you become responsible for ever.'"

Kirjojen lisäksi kokkaussarallakin on tapahtunut sentään jotain. Poikaystäväni on minua ehkä hitusen parempi kokkauspuuhissa, mutta ensimmäisellä kerralla luonani vieraillessaan hän onnistui sulattamaan kuumalle levylle palan muovipussia (mikä todistaa, että hellani levyjen säätimet ovat todella kummallisessa järjestyksessä!). Yhdessä olemme tehneet muun muassa hyvin kokkareista perunamuusia sauvasekoittimen avulla (joka tosin oli maultaan kelvollista) ja onnistunutta pitsaa oikein hyvällä pitsapohjan ohjeella (Muistaakseni tämä). Uusin poikaystäväni minulle opettama asia on sweet chili sauce, joka sopii lähes kaiken ruuan kanssa. Sotkimme sitä turkkilaisen jogurtin kanssa, jolloin siitä tuli varsin hyvä, halpa ja yksinkertainen kastike vaikkapa lihapullien kanssa. Tänään kokeilin myös sweet chili saucea riisin kanssa, ja toimii! Seuraavaksi aion kokeilla sekoittaa sitä jauhelihaan kastikkeeksi.

Tärkeä löytö on myös se, että yhdessä tekeminen on mukavaa ja myös virheille on hauskempaa nauraa yhdessä.