Joulukalenteri jää kesken

Kuten hiljaisuudesta onkin voinut jo varmaankin päätellä, joudun jättämään joulukalenterin tänä vuonna ikävä kyllä kesken. Resurssini eivät tällä kertaa yksinkertaisesti riitä. Olen pahoillani. Mutta palaillaan normaalin blogini merkeissä toiste, luultavasti ensi vuoden puolella. Hyvää joulua jokaiselle lukijalleni!

13+14. Naurukeräilijä

Anteeksi jälleen, että eilen kirjoittaminen jäi. Tänäänkin olen taas myöhässä, voi ei. Ajattelin tarjota teille tällä kertaa katsauksen omaan kirjalliseen tuotantooni. Tämä tarina/novelli/mikälie on kirjoitettu lukioikäisenä, eli viitisen vuotta sitten. Näen omat heikkouteni monin paikoin hyvin selvästi, mutta en ikävä kyllä ehdi nyt korjata niitä. Eli siis, minua vuosia sitten: Naurukeräilijä. Dozo.

Miller katseli minua tyynenä monokkelinsa läpi, eikä sanonut mitään.
    Lopulta sain naurun uudelleen loppumaan ja huohotin hetken saadakseni ilmaa keuhkoihini. Vältin katsomasta Mr. Milleriin, sillä jos vielä kerran olisin purskahtanut nauruun, olisin varmaan tukehtunut.
    Saatuani hengitykseni hieman tasaantumaan pyysin anteeksi tahdittomuuttani. Silloin kuului pöydän alta 'klik' ja Mr. Miller veti kätensä pöytäliinan alta. Hänen kädessään oli taskunauhuri ja hän totesi - yhtä vakavana kuin aikaisemminkin - "Kiitos". Minä vain katsoa möllötin häntä, kun hän tottuneesti kutsui taloudenhoitajan pyyhkimään purskauttamani teet pois lattialta.
    Sitten Mr. Miller nousi ja viittasi minut mukaansa. "Olen pahoillani vaivasta", hän virkkoi. "Harrastukseni on aika erikoinen, mutta harvat pahastuvat siitä. Nauraminenhan on hauskaa. Ainoastaan tukehtumisvaarassa olleet ovat valittaneet. Kerran eräs vetäisi teensä henkeen ja taloudenhoitajani joutui hakkaamaan häntä selkään, kun hän kakoi ja nauroi samaan aikaan. Se oli aikamoinen näky."
    Kuuntelin miehen puhetta ihmeissäni, en vieläkään käsittänyt  tilannetta ja sanoinkin: "Öhöm, herra, minä en oikein käsitä..." "No", Mr. Miller murahti ja avasi valkoisen oven lukkoa "Ehkäpä tämä selittää". Hän työnsi huoneen oven auki ja minulta loksahti suu auki, kun näin sisään. Huoneen seinät olivat täynnä hyllyjä, joissa oli pinoittain kasetteja. Yhdessä nurkassa oli  äänentoistolaitteisto, jonka luo Mr. Miller asteli. Hän otti kasetin taskunauhuristaan ja asetti sen kasettipesään. Pian ilmassa kajahtikin jo minun nauruni. Kun nauha loppui, Mr, Miller kääntyi minuun päin ja sanoi: "Minä keräilen nauruja".
    En ollut koskaan ennen kuullut naurujen keräilijästä. "Siinäpä erikoinen harrastus", totesin.  Mies nyökkäsi ja jatkoi: "Kyllä, mutta olen vain viehättynyt ihmisten nauruista. Ja kokoelmani onkin varsin mittava. Näiltä hyllyiltä voitte löytää nauruja laidasta laitaan. Minulla on miesten ja naisten nauruja, lasten ja vanhusten nauruja, möreitä ja kimeitä nauruja, kaikenlaisia. Löytyy hahatusta, hehetystä, hihitystä, hohotusta, höhötystä ja hähätystä - taitaa joukosta löytyä hieman huhutusta ja hyhytystäkin."
    Katselin joka seinällä olevia hyllyrivistöjä ja kasettipinoja. Varmasti sieltä löytyi nauruja joka lähtöön. Mistähän asti mies oli niitä kerännyt? Vuosiluvut ainakin viittasivat siihen, että melko kauan.     Mutta minua häiritsi eräs seikka. "Onko joukossa myös teidän oma naurunne, Mr. Miller?" Sinällään viaton kysymys aiheutti miehessä melkoisen reaktion. Hän hätkähti ja hänen kasvoillaan  välähti ilme, jossa oli sekoittunut järkytystä, pelkoa ja jotain jota en tunnistanut. Sitten mies käänsi selkänsä minulle.
    Minä ymmärsin. "Ei ilmeisesti. Siksi te näitä keräätte. Eikö niin?" Mr. Miller oli hiljaa. Vaikka olin monen metrin päässä, huomasin, että hän vapisi. Yllättäen hän alkoi puhua. Hänen äänensäkin vapisi, mutta hän jatkoi silti. "En ole kertonut koskaan kenellekään, miksi kerään nauruja. Siitä on niin kauan. Välillä lopetinkin, mutta sitten aloitin uudestaan.  Olin... En edes muista miten vanha... Tuskin kolmeatoistakaan. Minua... kiusattiin. Koska minulla oli omituinen nauru. Nauroin silloin paljon, eikä kukaan sitä ennen ollut kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota. Vasta kun vaihdoin koulua, muut pojat alkoivat pilkata minua nauruni vuoksi. Silloin päätin, että etsin itselleni uuden naurun. Niinpä aloin nauhoittaa ihmisten nauruja, jotta voisin löytää niistä uuden naurun."
    Vanha mies keskeytti tarinansa. "Mutta ette löytäneet sitä?" kysyin. "En.", mies vastasi. “Jokainen nauru, jota kokeilin, kuulosti teeskennellyltä. Se tuntui teeskentelyltä. Niinpä jossain vaiheessa lopetin naurujen keräämisen. Mutta jossain vaiheessa aloitin taas, ihan vaan huvikseen. En enää etsinyt naurua itselleni. Naurua oli vain mukava kuunnella, sillä kun itse ei naura, eivät muutkaan niin kärkkäästi naura, ellei kerro itse vitsiä."
    "Mikä naurussa on niin hienoa, että sitä kannattaa keräillä?" kysyin. Mr. Miller kääntyi katsomaan minua. "Yksikään nauru ei ole samanlainen kuin toinen. Jokaisessa on oma vivahteensa, jokainen on ainutlaatuinen, aivan kuten ihmiset itsekin."
    Hymyilin tälle höpsölle vanhalle miehelle ja sanoin: "Miksi ette sitten naura? Teidänkin naurunne on ainutlaatuinen." Mr. Miller pysähtyi ja jäi tuijottamaan minua. Sitten hänen ilmeensä muuttui miettiväiseksi ja hän alkoi pohtia asiaa mutisten: "Niin niin, niinhän se on, eikö niin? Voi voi, osaankohan minä enää nauraa, kun siitä on niin kauan aikaa..."
    Nappasin taskunauhurin pöydältä selkäni taakse miehen huomaamatta ja sanoin: "Mr. Miller". Mies käänsi kasvonsa odottavina minuun päin. Kerroin hänelle vakavin naamoin hänelle saman vitsin, jonka oli kertonut minulle teepöydässä. Vanha mies näytti ensin hölmistyneeltä, mutta sitten hänen kasvonsa vääntyivät virneeseen ja hän alkoi nauraa. Olin painanut nauhoitusnappulan pohjaan ja niin uudelle kasetille, jonka Mr. Miller oli heti tunnollisesti vaihtanut otettuaan edellisen sieltä ulos, tallentui vanhan miehen raikuva, todella erikoinen nauru. Minun mielestäni tuo nauru oli kuitenkin hienoimpia, joita olin kuullut ja liityin pian Mr. Millerin hohotukseen ja nauroimme niin, että vedet valuivat silmistä ja vatsalihaksiin sattui ja kierimme lattialla.
    Naurun loputtua Mr. Miller konttasi luokseni, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi kyyneleet silmissä kimaltaen: "Kiitos." Minä painoin stop-nappulaa.

12. Jouluelokuvia

Okei, vaikka blogipäivitys tulee jälleen kerran myöhässä, pidän lupaukseni kertoa tunnelmia Hobitti-leffasta. Kun mainoksien jälkeen ruudussa alkoivat pyöriä elokuvan alkutekstit, tuli sisälle jo odotus. Alku oli hyvin koskettava ja herkistävä. Kun Bilbo kirjoitti tarinaansa ylös, ja elokuvassa lausuttiin sanat "In a hole in the ground there lived a hobbit", liikutuin lähes kyyneliin.

Mutta elokuvasta on ikävä kyllä myös huonoa sanottavaa. Olen oikeastaan yhä sitä mieltä, että yksi elokuva olisi riittänyt tai vaikka osia olisikin ollut useampi, ei niiden olisi tarvinnut olla sitä lähes kolmea tuntia pitkiä. Kohtauksia oli selvästi venytetty ja aivan liikaa. Alkuperäisen tarinan taistelukohtauksia oli esimerkiksi venytetty siten, että oli lisätty paljon uusia käänteitä. Mielestäni tämä oli täysin turhaa. Lisäksi Hollywoodin maku näkyi kyllä liikaa. Toimintaa oli liiankin kanssa ja tarina ylipäätään oli tungettu liian täyteen kaikkea. Jotkin lisäykset kyllä toimivatkin, esimerkiksi Thorinin ja Bilbon suhteen ristiriita oli paikoin varsin hieno, vaikkakin mielestäni kliseinen. Lisäksi viittaukset Taru Sormusten Herrasta -sarjan alkuasetelman kehittymiseen oli hieno lisä. Kuitenkin Tolkienin kirjan hienoa tunnelmaa ja ainutlaatuista huumoria, joka alussa tuli todella hyvin esille oli liikaa peitetty Hollywoodmaisuudella.

Elokuvassa oli kuitenkin paljon hyviä puolia, joiden ansiosta minulle jäi hyvä mieli. Ensinnäkin visuaalisestihan elokuva oli jälleen kerran huikea. Uuden Seelannin maisemat ovat vain aivan uskomattomia ja elokuva oli vieläkin hienommin teknisesti toteutettu kuin  TSH:t. Lisäksi Bilboa esittävä Martin Freeman oli aivan loistava. Hän tavoittaa todella hyvin Bilbon mukavuuteen tottuneisuuden, jonka alta rohkea ja seikkailunhaluinen sydän alkaa yhä vahvemmin näkyä. Lisäksi elokuvan musiikit ovat todella upeat. Jo traileria katsoessani rakastuin kääpiöiden The Misty Mountains (Cold) -lauluun, joka oli enemmänkin kuin se, millaiseksi olin sen kuvitellut lukiessani kirjaa.

Tässä kappale linkitettynä:

Myös elokuvan lopussa, kun matkalaiset näkevät Yksinäisen vuoren siluetin kaukaa, liikutuin jälleen jostain syystä lähes kyyneliin. Olin kirjaa lukiessani nähnyt asiat mielessä omalla tavallani, mutta tässä elokuvassa ne oli paljon hienommin toteutettu kuin olin osannut edes kuvitella. Vuoren siluetin nähdessäni ajattelin: "Siinä se ihan oikeasti on, samanmuotoisena kuin kartassakin." Jälkimakuni Hobitista jäi siis varsin hyväksi. Toista osaa sitten vain odottelemaan ellei maailmaloppu tule ennen sitä.

P.S. Bombur oli huippu!


Tunnelmointini venähti hieman pitkäksi, olen pahoillani. Tänään ajattelin esitellä näin elokuvateemalla omistamiani jouluelokuvia. Minulla on niitä melko monia kerääntynyt tuonne hyllyyn. Suurin osa on lasten elokuvia, kuten Yksin kotona 2 ja Petteri Punakuono. Koneellani on näiden lisäksi lapsuuden ja vielä aikuisuudenkin suursuosikki Joulupukki ja noitarumpu. Tämä Mauri Kunnaksen ihana joulupätkä on vieläkin todella mukaansatempaava ja ihana ja se tekee kyllä joulun joka kerta.

Hieman erilainen jouluelokuva sen sijaan on Tim Burtonin Nightmare Before Christmas. Ihastuin tähän leffaan nuorena tyttönä, mutta nykyään se ei enää iske samalla tavalla. Juoni ei ole mielestäni kummoinen, mutta sen sijaan musiikki ja elokuvan maailma ovat todella hienosti tehty. Taattua Tim Burtonia.

It's a Wonderful Life eli Ihmeellinen on elämä löysi tiensä hyllyyni viime talvena, kun vihdoin viimein löysin sen Tokmannin leffahyllystä. Tähän elokuvaan tykästyin, kun näin sen joitakin vuosia sitten televisiosta joulun aikaan. Sen jälkeen tämäkin ellokuva on kuulunut joulun aikaani. En tosin oikeastaan miellä sitä jouluelokuvaksi, vaikka elokuvan pääkohtaukset jouluun sijoittuvatkin. Hieno leffa se kuitenkin on, suosittelen ehdottomasti kaikille!

Parhaimpia näkemiäni jouluelokuvia on äidilleni eräänä jouluna ostamani Matkalla Beetlehemiin. Se on todella hyvin tehty elokuva Jeesuksen syntymästä. Tämä elokuva tarjoaa todellakin sitä todellista joulun sanomaa. Kannattaa katsoa.

11: Kolossa maan sisässä asui hobitti

Jihuu! Ensi yötä on moni odottanut kuin kuuta nousevaa. Hobitin ensi-ilta, vihdoin viimein! Ja minäkin olen menossa sinne! Kun näin elokuvan trailerin ensimmäisen kerran, kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin ja halusin heti kuumeisesti nähdä elokuvan. Onhan se toki hieman kyseenalaista ja rahastukselta haiskahtavaa, että sekin toteutetaan trilogiana, vaikka kirja on ohuempi kuin yksikään Taru Sormusten Herrasta -kirja. Mutta lupaan huomenna jakaa tunnelmia näytöksestä. Huomenna olisi luvassa kouluun meno kahdeksitoista ja tentti myöhemmin päivällä. Saa nähdä, mikä on vireystila sitten niissä...

Mutta haluaisin kertoa hieman omasta suhteestani J.R.R. Tolkienin tuotantoon. Luin Taru Sormusten Herrasta -trilogian lukiossa ja ihastuin siihen suuresti. Ne kuuluvat ehdottomasti lempikirjoihini. Hobitin kanssa jälleen kerran vitkuttelin. Jostain syystä se ei vaikuttanut niin mielenkiintoiselta kuin trilogia ja kun se vielä tunnetaan lastenkirjana, elättelin jonkinlaista ennakkoluuloa kirjaa kohtaan. Lopulta muutama vuosi takaperin lainasin se ja yllätyksekseni Hobitti eli sinne ja takaisin olikin jännittävä ja tiivistunnelmainen ja täynnä Keski-Maan taikaa. Tämäkin kirja ponnahti heti suosikkeihini, vaikka Frodon ja kumppaneiden seikkailut taitavat yhä yltää sen yläpuolelle.

Mielenkiintoista on pohtia, mistä kirjailijoiden insiraatio lähtee. Välillä todellakin tuntuu, että sen täytyy tulla jostakin muualta kuin omasta pääkopasta. En siis ihmettele kreikkalaisten ajatusta muusista, vaikka itse uskonkin johdatuksen tulevan toiselta taholta. Myös J.R.R. Tolkienkin lienee miettinyt, mistä idea alunperin tuli. Hän nimittäin oli luokkahuoneessa korjaamassa kokeita, ja yhtäkkiä kirjoitti hetken mielijohteesta tyhjäksi jätetylle vastauspaperille sanat "In a hole in the ground there lived a hobbit". Tuskin Tolkien vielä tällöin aavisti, millainen kirjoitusurakka tästä yksinkertaisesta lauseesta lopulta seurasi. Sen urakan hän onneksi teki, sillä muuten maailma olisi montaa loistavaa romaania köyhempi.

Haluan tänään laittaa tähän Tolkienin kirjoissa esiintyvän runon, josta pidän todella todella paljon. Ystäväni kirjoitti tämän ylioppilasonnittelukorttiini, mikä liikutti minua suuresti. Nauttikaamme siis Bilbo Reppulin runosta, joka menee näin:

Tie vain jatkuu jatkumistaan

ovelta mistä sen alkavan näin

.
Nyt se on kaukana edessäpäin,

jos voin, sitä joudun seuraamaan

jaloin uupunein vaeltaen

kunnes se taas tien suuremman kohtaa

paikassa johon moni polku johtaa.

Mihin sitten? Tiedä en.

9+10. Punaista tukkaa ja elämäniloa

Olen hyvin hyvin pahoillani! Unohdin eilen tyystin koko blogin ja tänäänkin tenttiinlukupaniikin (samurait on siistejä) ihanasta voimasta tämä blogipäivitys tulee näin myöhään. Ja huomenna kahdeksaksi kouluun, jipii!

Koska olen siis ollut kirjoittamatta kahteen päivään, otan nyt laajemman kokonaisuuden käsiteltäväksi. Oikeastaan jo kesällä sain viimein loppuun sarjan, joka kuuluu lastenkirjallisuuden klassikoihin. Kyse on yhden suosikkikirjailijani kirjasarjasta, joka kuvaa pirteää, haaveilevaa ja elämää janoavaa punatukkaista tyttöä. Kyseessä on tietenkin Vihervaaran Anna.

Tartuin L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet -kirjaan varmaankin noin puolitoista vuotta sitten. Se oli ollut lukulistallani jo monia vuosia, oikeastaan heti kun yläasteikäisenä luin Runotyttö-sarjan ensimmäistä kertaa. Jostain syystä en kuitenkaan koskaan löytänyt kirjastosta sarjan ensimmäistä osaa. Sen sijaan kolusin kyllä muut Montgomeryn teokset Sara Stanleysta Marigoldiin. Nyt olen viimein lukenut kirjailijan luultavasti tunnetuimman sarjan. 

Varsinaisessa Anna-sarjassa on kuusi kirjaa, mutta sen lisäksi Annan lapsista kertoo kaksi muuta kirjaa, Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla. Lasken nämäkin mukaan tähän sarjaan, koska ne kuitenkin käsittelevät samoja henkilöitä ja miljöötä kuin varsinaisissa Anna-kirjoissa. Sarja lähtee liikkeelle siitä, kun Marilla ja Matthew Cuthbert -nimiset sisarukset päättävät adoptoida orpopojan auttamaan tilalleen. Väärinkäsitysten kautta orpokodista lähetetään kuitenkin Anna Shirley -niminen punatukkainen, eloisa tyttö. Aluksi Anna meinataan lähettää takaisin, mutta lopulta tyttö sulattaa erityisesti Matthew'n sydämen niin, että hänen annetaan jäädä. Siitä alkaakin varsin erilainen arki, joka on täynnä hassunkurisia sattumuksia ja opetuksia elämästä. Lopulta Annasta kuitenkin kasvaa viehättävä nuori nainen, jonka huomiosta useampikin nuori mies taistelee.

Suosikkini Anna-sarjasta ovat ensimmäinen, Annan nuoruusvuodet, sekä Annan unelmavuodet, joka kertoo hänen opiskeluajastaan ja sopii siksi omaan elämäntilanteeseeni. Kaikki kirjat ovat hurmaavaa L.M. Montgomeryn tyyliä, jonka hyvin eläviksi tehdyt hahmot, yllätykselliset juonenkäänteet ja eritoten hyvin kirjoitettu teksti lumoavat lukijoita yhä tänäkin päivänä. Kirjat itsehän on kirjoitettu 1900-luvun alussa. Myös Kotikunnaan Rilla nousi suosikkieni joukkoon, sillä se esittelee hieman tummempaa Montgomerya. Tarina sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin Annan miehiksi kasvaneet pikkupojat lähtevät sotaan naisten jäädessä kotiin elämään menetyksen pelon varjon alla jatkuvaa arkea. Tarina etenee perheen nuorimmaisen tytön, Rillan, näkökulmasta.

Kaikesta huolimatta olen yhä Anna-kirjoja kiintyneempi Montgomeryn kolmeosaiseen Runotyttö-sarjaan, joka on ehdottomia suosikkejani. Rakastuin niihin ensi lukemalla ja se rakkaus jatkuu yhä. Siitä huolimatta voin selvästi nähdä, mihin Anna-kirjojen suosio perustuu. Ne kuvaavat elämän pieniä ja suuria tragedioita ja iloja hyvin elävästi ja elämänläheisesti. Nämä kirjat sopivat mielestäni hyvin sekä nuorille että vanhemmille lukijoille, jos vain löytyy pilkettä silmäkulmasta ja hieman kauneuden tajua. Uskon, että nämä kirjat on tarkoitettu niille "jotka tuntevat Joosefin".

Kirjojen pohjalta on myös tehty televisiosarja, jota en ikävä kyllä ole katsonut. Tarina siinä menee myöhempien tuotantokausien osalta eri tavalla kuin kirjoissa, mutta alku on trailerin perusteella taattua L.M. Montgomeryn tyyliä. Tästä trailerista saakin hyvän kuvan kahdesta ensimmäisestä kirjasta.

8. Markaronilaatikko

Teimme poikaystäväni kanssa makaronilaatikkoa. Olen hieman kipeä, joten jaan vain tämän ohjeen. 

Anteeksi kun tuli myöhässä tämä blogiteksti.

Tämä ohje sopii hyvin opiskelijoille koska se sisältää halvinta mahdollista jauhelihaa ja se että tulee paljon kerralla.

1. Hemmetin iso uunivuoka tai muuten käy hullusti. voitele se öljyllä, voilla, millä vaan senku hyvä ihminen voitelet. "Voi hio. Voi hio. Voi hio" sanoo Rölli

3. 800g halvinta mahdollista jauhelihaa paistettuna 

Mausteet jauhelihalle:

suolaa 1.5 tl

rouhittua mustapippuria 1.5 tl (älä käytä jauhetta, tulee muuten pahaa)

timjamia 4tl

basilikaa 4 tl

Sipulia 200g isoja paloja (lisätään vasta kun on jo jauhelliha suht kypsää ettei ylikypsenny sipuli ja jää maku sinne laatikkoo eikä mikkään hiekkalaatikko vaan makaroonilaatikko)

2. Kuori porkkanat (1kg) ja paloittele ne isoiksi paloiksi (älä käytä pieniä, tulee muuten pahaa)

4. Keitä makaronit (800g) ja porkkanat  (1kg - kuoret ~ 900g) samassa vedessä kunnolla että porkkanat pehmiää. Käytä kahta kattilaa tai muuten käy hullusti. (MUISTA SUOLA, tulee muuten pahaa)

5. Munamaito 4 munaa 1.5l maitoo 1tl suolaa. Avaa maitopurkki kokonaans auki sillai molemmilta puolilta kaadettavasti ja sitte siitä keskeltä kanssa. Noin. Ja lyö ne munat rikki sinne purkkiin suoraan missä on maitoa ja sitte suola ja sauvasekottimella sekasin. (älä sekoita päätäsi sauvasekottimella, tulee muuten pahaa)

8. syö

6. Lyä kaikki vuokaan. Sekasin ku seinäkelloo vanha kelloo. raasta sekaan juustoa jos huvittaa... kyllähän se huvittaa

7. Uuniin 200C 1h 10 min jos uuni on likainen jos puhdas niin 15 sekunttia.

Ostoslista:

800g makaronia

800g jauhelihaa

1kg porkkanoita

200g sipulia

suolaa

timjamia

basilikaa

mustapippurirouhetta

munia (min 4)

Maitoa 1.5l

(juustoo)

(voi laittaa myös herne maissi paprikaa jos huvittaa...kyllähän se huvittaa)

Tämän tekstin on kirjoittanut seurustelevasta parista terveempi osapuoli (fyysisesti ei henkisesti Suapi nauttia vapaasti jos huvittaa... kyllähän se huvittaa)

7: Joulumusiikkia

Tänään ajattelin tarjota hieman vaihtelua krijoista höpisemiseen ja kertoa joulumusiikkivarastostani. Pidän joululauluista todella paljon ja minulta löytyykin usea levyllinen jouluista musiikkia. Relient K:n Let it snow baby, let it reindeer on kestosuosikkini, jonka tahtiin jaksan riehua vuodesta toiseen. Albumin hitaat laulut taas liikuttavat minut aina kyyneliin, erityisesti suosikkini I celebrate the day. 

Hallustani löytyy myös klassisempaa joulumusiikkia. Lapsuuden nostalgiapaukku on 40 lasten laulaman joululaulun setti. Lapsena soitimme juuri näitä kasetilta jouluisin. Tätä ei tosin kovin montaa kertaa jouluun jaksa kuunnella, eritoten kun kyseinen levy pyöri moneen kertaan kahden päivän aikana ollessani äitini apuna myymässä joulutorilla. Pieninä annoksina se on kuitenkin ihana. Englanninkielisiä klassikkojoulauluja meillä on peräti 3 levyllistä. Mukana on klassikkolaulajien, kuten Nat King Colen ja Bing Crosbyn laulamia lauluja. Myös näistä levyistä pidän hyvin paljon.

Tänään kuitenkn haluan nostaa esille levyn, joka on jouluisin ollut tuomassa vahvasti esiin joulun todellista merkitystä. Tämä levy on Todd Agnew and friends - Do you see what I see? Levy alkaa prologilla, laululla Do you hear what I hear?, joka esittelee jouluevankeliumin henkilöt. Sitten tarina alkaa edetä niin, että jokaisen henkilön näkökulmasta esitetään laulu. Lopussa on epilogi, jossa katsotaan jo tulevaisuuteen: Jeesuksen paluseen.

Pidän tässä levyssä erityisesti sen oivaltavista sanoituksista, joissa evankeliumi on vahvasti esillä ja myös musiikista, jossa on tiettyä mahtipontisuutta. Lauluihin on myös usein sisällytetty perinteisten joululaulujen pätkiä, jotka tuovat hauskaa vaihtelua. Myös tyylillisesti levy on melko vahteleva, kun esiintyjiä on useita ja liikutaan herkistä balladeista enkelten menevään gospelkuorokappaleeseen.

Tänään haluan nostaa tältä levyltä sen viimeisen kappaleen, In the first light, johon levyn koko mahtipontisuus ja evankeliumi kiteytyy. Tässä kappaleessa esiintyy myös koko esiintyjien kaarti. Suosittelen tätä levyä kaikille, jotka kaipaavat löytää todellisen joulun sanoman.

6. Voimalla seitsemän miehen

Suomi täyttää tänään 95 vuotta. Vuosisata on siis vain viiden vuoden päässä, mikä on varsin kunnioitettava saavutus meille. Monista vaikeuksista olemme selvinneet itsenäisyytemme säilyttäen. Itse suhtauduin pitkään suomalaisiin kirjallisuuden klassikoihin melko nihkeästi mutta muutoksen siihen toi lukioaikanani äidinkielen viides kurssi, joka käsitteli suomen kirjallisuushistoriaa. Tällä kurssilla meidän piti lukea Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, josta yllätyksekseni pidin valtavasti. Tänään haluan palata tähän taeokseen, joka ehdottomasti on merkkiteos suomalaisen kansallisidentiteetin muotoutumisessa.

Ironista on, että aikalaisten reaktio kirjasta oli varsin negatiivinen eritoten August Ahlqvistin murska-arvostelun myötä. Seitsemän veljestä nähtiin suomalaista rahvasta pilkkaaavana, eikä se sopinut ajan suomalaisuutta ihannoivaan asenteeseen. Ahlqvistin kritiikin vuoksi Suomalainen Kirjallisuuden seura jäädyttikin teoksen painatuksen kolmeksi vuodeksi. Tämä johti mielenterveyshäiriöistä kärsineen Kiven joutumiseen psykoosiin ja muutama vuosi myöhemmin hän menehtyi. Myöhemmin suhtautuminen teokseen muuttui ihannoivaksi ja se nostettiin arvoon. Seitsemän veljestä onkin ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja.

Kirjan viehätysvoima perustuu ainakin minun kohdallani rikkaaseen kieleen ja mielenkiintoiseen juoneen. Hahmot ovat hyvin eläviä ja hauskoja. Lisäksi kirjasta todellakin löytää oman kansallisen identiteettinsä pohjan: luonnonläheisyyden, päättävisyyden ja ahkeruuden, johon veljeksetkin lopulta kääntyvät parannuksen tehtyään.

Tänään tekstipätkän sijaan laitan tästä teoksesta tehdyn Turun kaupunginteatterin näytelmän pätkän. Hyvää itsenäisyyspäivää!

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/seitseman_veljesta_turun_kaupunginteatterissa_37224.html#media=37234

5. Monin verroin enemmän

Toivo
ei asu, se sataa, vaeltaa,
tippa tipalta syövyttää reikää
                       vuoren läpi.
Ja jos antaudumme sille solaksi
mekin muutumme
                         veden juoksuksi, näkymättömäksi.

Anna-Maija Raittila, Valvo meissä, satakieli


Tutkiskelin tänään omaa kirjahyllyäni, josta on yksi hylly ahdettu täyteen vähäisestä kirjakokoelmastani. Tänään ajattelin jakaa teille hieman kristillistä runoutta. Sain tämän kirjan, Monin verroin enemmän - runoja uskosta,toivosta ja rakkaudesta, eräänä jouluna äidiltäni lahjaksi. Olin ilmeisesti ohimennen joskus pohdiskellut, että olisi mukava lukea kristillistä runoutta. Itse olin koko jutun jo unohtanut, mutta äitinipä oli pistänyt kuulemansa korvan taa.

Aina silloin tällöin tätä runoteosta on tullut selattua. Se on koottu eri runoilijoiden runoista. Monin verroin enemmän sisältää paljon hienosti ilmaistuja ajatuksia, jotka auttavat itseäni ainakin ymmärtämään joitakin asioita uskosta paremmin. Esimerkiksi yllä oleva toivosta kertova runo kertoo todella hienosti toivon luonteesta: se ei ole aina tunnistettavaa ja vahvaa, mutta poraa hitaasti ja varmasti reikää kallioon. Kirjassa on myös jokaiseen runoon liittyvä kuva ja välillä myös raamatunjakeita. Kaiken kaikkiaan kirja on mielestäni hieno kokonaisuus, jota voisin lukea useamminkin.


Valosta minä laulan, valosta
joka kätkeytyy varjoihin,
aamusta jota yö ei pysty sitomaan,
ilosta, joka kimaltaa kärsimyksen läpi.
Ikuisesta valosta
       meidän kodistamme minä laulan.

Pia Perkiö, Valosta minä laulan

4. Torttutaikinaa

Torttutaikina on hieno keksintö. En itse ole niinkään joulutorttujen ystävä, koska en juurikaan välitä luumuhillosta sen päällä. Taikinasta kuitenkin pidän, ja siksi äiti yhä vieläkin paistaa minulle muutaman täytteettömän tortun joulun alla. Taikina on kuitenkin siitä hienoa, että se on halpaa ja siitä voi tehdä paljon muuta varsin vähillä aineksilla.

Itse teen usein yksinkertaisia pastejoita niillä aineksilla, joita minulla on. Meetvursti tai kinkku ja juusto toimivat ainakin. Muna-riisitäytettä kokeilin kerran, mutta koska en siitä niin välitä, olen jättänyt sen sittemmin tekemättä. Sitä paitsi tein sitä aivan liikaa, jolloin sitä jäi yli ja tungin sitä sitten "munavoina" leivän päälle muutaman päivän. Paras kokeiluni tähän mennessä lienee savukinkku-juusto-fetajuustotäytteiset pasteijat. Ai että se oli hyvää (ainakin tällaiselle suolaisesta pitävälle).

Hyvin vähäisilläkin aineksilla saa välipalaa aikaan torttutaikinasta. Juustotangot on helppo ja nopea tehdä: taikinasta leikataan sopivia suikaleita, jotka kierretään kiemuralle. Nämä voidellaan/pyöritellään muna-juustoraastesekoituksessa ja sitten paistetaan. Tangot ovat hyviä sellaisenaan. mutta niitä voi myös dippailla.

Pieni googlettelu paljasti, että torttutaikina toimii myös oivana piirakka/pizzapohjana. Valmiista taikinasta tulee nopeasti valmista pienellä vaivalla. Halusin kuitenkin etsiä myös makeita ohjeita, ja kyllä niitä löytyikin. Tässä on esimerkiksi lupaavalta vaikuttava ohje:
http://kohtijoulua.wordpress.com/monenlaista-torttutaikinasta/talviyon-valkosuklaakammat/
Monella keskustelupalstalla ehdotuksena on myös tehdä torttutaikinasta viinereitä: päälle paistonkesävää hilloa ja vaniljakreemiä/kastiketta ja varmaan tavallinen tomusokerikin paremman puutteessa käy paiston jälkeen lisättynä. Pitää kyllä itsekin tehdä noita viinereitä joskus :)

3. Piparminttupoika

Tänään voisin kertoa viimeksi lukemastani kirjasta, joka on Tiina Lehtinevan Piparminttupoika. Tämä kirja huokutti minua jo heti nähdessäni sen ensimmäisen kerran sen punavalkoraitaisten kansien vuoksi. Vihdoin viimein bongasin sen kirjastosta ja päätin lainata sen. Aiemmin olin lukenut Lehtinevan ensimmäisen teoksen Unelmien painajainen heppatyttöaikojeni muistoksi.

Piparminttupoika kertoo Lotasta, joka on parantumassa syövästä suuren leikkauksen  jälkeen. Hän tapaa pojan, Jooan, jonka kanssa Lotta alkaa pohtia mahdollista syvempää tulevaisuutta. Lotan täytyy painia itsetuntonsa ja sisäisen epävarmuutensa kanssa ja  voitettava ne parantumisensa matkalla.

Kirja alkoi lupaavasti ja kiinnostavasti. Henkilöt on hyvin tehty ja luotu ja tarinan ristiriidat tulevat hyvin jännitteisinä esiin jo alussa. Kirjan eteneminen oli kuitenkin itselleni hienoinen pettymys. Alussa esiintuodut ristiriidat eivät täysin selvinneetkään ja kirja jäi ikään kuin kesken. Päähenkilö  kyllä  kasvaa kirjan aikana ja lähtee tavoittelemaan unelmiaan, mutta moni asia jää hieman keskeneräiseksi.

Mitä kirja kuitenkin antoi minulle? Se herätti ajatuksia  sairaudesta, ja siitä kuinka paljon siitä toipuminen vaatii henkisesti. Usein muistetaan vain fyysisesti rankat sädehoidot, mutta paljon vaatii myös leikkauksen jälkeinen normaaliin elämään palaaminen. Kun hiukset ja kulmakarvat ovat poissa ja kadulla ihmiset tuijottavat, voi olla vaikeaa luottaa siihen, että on silti kaunis ja arvokas jonkun silmissä. Kirja kertoo hienon tarinan Lotan etenemisestä ja takapakeista, ja siitä, kuinka itseluottamus vähitellen kasvaa. Silloin vaikeat kokemukset muuttuvat vähitellen vahvuudeksi.

"En voinut enää mitään sille, että  kyyneleet kohosivat silmiini. Kovensin vauhtia ja kiiruhdin pois. Käännyin sivukadulle ja jatkoin matkaa. Pysähdyin vasta, kun en nähnyt enää muita ihmisiä. Kävelin kohti läheistä puistoa ja istuuduin penkille. Vapisin ja itkin. Yritin pidätellä kyyneleitä, mutta siitä ei tullut mitään. Sain sentään hillittyä ääneni, etten parkunut kovaan ääneen.

Kaikki aikaisempi itsevarmuus oli poissa. Minua hävetti. En tajunnut, kuinka olin sillä tavalla voinut lähteä kaupungille. Ihmiset puhuivat minusta ja tuijottivat, ne pitivät minua ihan idioottina! Tunsin itseni niin tyhmäksi. Miten saatoin luulla, että kaikki menisi mutkattomasti? Ettei kukaan huomaisi...

Pyyhin kyyneleitä ja yritin hillitä itseäni. Meni kauan ennen kuin olin rauhoittunut sen verran, että pystyin jatkamaan matkaa. Kävelin poispäin keskustasta. Suuntasin kotiin, mutta menin kiertotietä. En halunnut törmätä keneenkään. Olo oli musertunut. Pidin katseeni alhaalla ja maleksin kohti kotia."

2. Hoosianna

Ensimmäinen adventti. Vietin viime yön ja suurimman osan tätä päivää lapsuudenkodissani, koska eilen oli sisarenpoikani 3-vuotissyntymäpäivä. Niinpä tutkin siellä tänään kirjahyllystä, mitä hauskaa tämän päivän blogipäivitykseeni keksisin. Käteeni osui monesti naurattanut Kaskuja Herran huoneesta... ja vähän muualtakin, jonka on koonnut Toivo Haapala. Kirja sisältää hauskoja hengellisissä piireissä sattuneita tapauksia. Ensimmäisen adventin kirkonmenoihinhan tämä sopii siis hyvin. Tässä siis muutamia suosikkejani kyseisestä kirjasta:

"Uusi helluntaisaarnaaja päätti vierailla ahkerasti seurakuntalaisten kodeissa, jotta tutustuisi mahdollisimman pian kaikkiin veljiin ja sisariin. Eräässä talossa oltiin ilmiselvästi kotona, mutta kukaan ei tullut avaamaan ovea. Niinpä saarnaaja pudotti käyntikorttinsa postilaatikkoon, mutta kirjoitti ensin kortin toiselle puolelle viestin: "Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen ja me aterioitsemme yhdessä", Ilm. 3:20.
Seuraavan sunnuntain jumalanpalveluksen oli rahojen joukossa käyntikortti, jossa oli viesti saarnaajalle: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olin alasti, ja siksi piilouduin", 1. Moos 3:10."

"Uusi saarnaaja oli päässyt puheessaan hyvään vauhtiin, kun hän yhtäkkiä  totesi päänsä olevan täysin tyhjä. Hän ei muistanut mitään, mitä seuraavaksi sanoa. Raamattukoulussa hän oli saanut neuvon, että tällaisessa tapauksessa on hyvä palauttaa mieleen muistikatkosta edeltänyt asia. Siitä voisi sitten päästä eteenpäin. Näin saarnaaja tekikin.
"Katso, minä tulen pian!" hän sanoi. Mutta edelleen hänen muistinsa pysyi tyhjänä. Hän yritti uudestaan:
"Katso, minä tulen pian!" Ja yhä vain tyhjyys täytti hänen päänsä. Saarnaaja yritti kolmannen kerran. Hän kurottautui saarnatuolissa eteenpäin, tarttui käsillään pöydän laitoihin ja huusi:
"Katso, minä tulen pian!" Siinä samassa saarnatuoli antoi periksi ja saarnaaja syöksyi pöydän yli lattiatasolle suoraan etupenkissä istuvan mummon syliin. Saarnaaja kömpi nolona ylös ja yritti selitti selittää tapahtumaa mummolle, mutta tämä hymyili iloisesti, heilautti kättään ja sanoi:
"Kaikki on aivan kunnossa, hyvä saarnaaja. Tämähän oli minun virheeni. Minun olisi pitänyt ajoissa hypätä alta pois, koska te jo kolmesti ilmoititte tulostanne."

"Uskontoläksyn muistelua:
- Jumala teki Israelin kanssa liiton ja pani sen merkiksi sateenvarjon taivaalle.
- Lähtiessään  Egyptistä israelilaiset veivät Joosevin luut Kanadaan."

"Luettele Suomen keskiaikaiset piispat.
-Matti Maaton, Vaskodakama ja Kristoverkolmupus."

P.S. Anteeksi tämän luukun myöhästymisestä! Koetan saada ne jatkossa valmiiksi aiemmin :)

1. Joulukalenteri

Ensimmäinen päivä joulukuuta. Joulunaika on virallisesti alkanut. Olen jouluihminen pahimmasta päästä, ja perinteekseni on tullut kiusata ystäviäni kirjoittelemalla jonkinlaista joulukalenteria joka vuosi. Viime vuonna pidin erillistä blogia, joulu(kalenteri)blogia. Sitä edellisenä vuonna kirjoitin joka päivä jatkuvaa tarinaa, joka sekin löytyy yhä täältä Tänä vuonna ajattelin toteuttaa joulukalenterini tässä blogissa, sen teemaa mukaillen. Eli suosikkikirjoistani sekä kenties uusistakin tuttavuuksista tulee olemaan puhetta tänä kuukautena, sekä myös enemmän tai vähemmän jouluisia ruokakokeiluja. Yllätysluukkujakin ehkä ilmestyy, joten pysykää kuulolla. Tämä on viimeinen tunti ennen päivän vaihtumista, ja viime hetkellä päätin toteuttaa tämän projektin. Ja olen itse asiassa melko innoissani!

Tänään ajattelin mainostaa loppukesästä lueskelemaani Heli Laaksosen Sulavoi-runoteosta. Laaksonen on tunnettu lounaismurteella kirjoittamisestaan. Aiemmin olin lukenut hänen näytelmänsä Lukkosulaa ja lumpeenkukkia, josta pidin todella paljon. Niinpä lainasin äitini hyllystä runokokoelman, jota olin jo muutaman kerran epäröiden selaillut. Pidin teoksesta hirmuisesti. Pidän kovasti murteista, vieraastakin. Runojen lukeminen on ensin hieman tavaamista, mutta pian murteeseen alkaa päästä sisälle. Lisäksi Laaksonen osaa ilmaista asiat herttaisesti ja oivaltavasti.

Avioehto

Ehto o ehrotoine.

Eräpäivän mennä mettä.

Määl tarkoteta munt ja sääl sunt.

Sopimukse saa purkka, jos ossa koota kans.

1. Jos sää lähret, mää saan pittä kaik.

2. Jos mää lähren, otan sunt mukka.

Allekirjotus tähä _______________________________

Erityisesti pidin Laaksosen rakkausaiheisista runoista. Niissä arki ja rakkaus kietoutuvat toisiinsa. Osaltaan syynä oli tietenkin oma tuore seurustelusuhde, jonka myötä monet runoista tuntuivat puhuvan täsmälleen omasta elämästäni. Eristyisesti useassa runossa puhutaan Eerikistä ja Kaarinasta, mikä tuo myös mukavaa tuttuuden tunnetta, ikään kuin heidät tuntisi entuudestaan. Halonhakkaajan puhelin on kii kuvaa kenties parhaiten omia tuntojani tänään, kun poikaystäväni on Venäjällä tavoittamattomissa ja voi, kuinka haluaisin kertoa kaikki suuret ja pienet uutiseni, mutten pysty. Siksi tämä runo minun ja teidän päivänne piristykseksi.

Halonhakkaajan puhelin on kii

Prinsessan päiv ei men ninko tahtois menevä,

Kruunu takerttu koko ajan pyykkinaruihi

eikä ripustamisest tul mittä.

Hän soitta kolmannen kerra, vaik tiätä, ete vastat.

Assia ei ol mut see on kiireellist.

Hän sanosis:

Eerikki, arva mitä,

mu ikkunalaural o linnu varppa jälje lumes,

mää olen löytän hienon tiä meil,

     kun tarttis hiuka appu taas,

     osasin peril, kehu munt,

     sain klasist haava, tul puhaltama

     lämmitin talo ja puus huus hullu pulu,

     kuljin kaisliko läpitte ja ajattelin meit.

On päivi ko mää tahron sunt kokonas

ja päivi ko mää tahtosin sunt kaikkines päivines

ja muit päivi on kans, ettet peljästy.

Eerikki hei, arva mitä,

ei mittä

ja kaik mitä ossan sanno.