Fetakokkeiluja

Heipä hei taas. Minulla on sellaisia ikäviä uutisia, että näppäimistöni toimii aika huonosti, minkä vuoksi blogipäivityksiäkään ei ehkä tule kovin usein. Yritän kuitenkin kirjoittaa ainakin nyt lyhyesti ja ytimekkäästi tämänpäiväisestä kokkailustani ja kokeiluistani fetajuustolla. Tai ei se oikeasti kai ole fetaa, koska pakkauksessa lukee "välimerellinen juusto". Mutta semmoista suolaista namia juustoa kuitenkin.

Olin tänään yliopistolla viiteen asti ahkeroimassa, enkä ollut käynyt syömässä luomis/tutkimus/epätoivon vimmassani. Oli siis melkoisen nälkä, eikä ainoassa auki olevassa ravintolassakaan ollut mitään hyvää jäljellä, joten päätin lähteä kotiin syömään siellä koko alkuviikon odottaneet uunimakkarani. Kotimatkalla pohdin, mitä laittaisin makkaroiden kanssa. Perunoita olisi jääkaapissa. Hmmm... pitäisiköhän tehdä lohkoperunoita itse? 

Kotiin päästyäni luotin vanhaan ystävääni Googleen, joka tarjosi useita reseptejä lohkoperunoiden tekoon. Lopulta päädyin Pirkka-sivuston ohjeeseen, koska se oli helppo eikä perunoita tarvinnut edes paistaa niin kauan kuin pelkäsin. Perunat piti pestä, lohkoa kuorineen puoliksi ja sitten neljään osaan (olen vähän omalaatuinen pilkkoja, joten minun perunani olivat vähän erinäköisiä kuin ohjeessa, mutta hyviä lohkoja ne minusta oli). Sitten puoli desiä öljyä ja mausteita (itse laitoin suolaa, grillimaustetta, valkopippuria ja paprikaa), jossa lohkoja piti uittaa ja sitten pellille. Helppoa kuin mikä!

Makkaroita kuoriessani muistin äkkiä, että jääkaapissani oli hyvää vauhtia vanhaksi menevää "feta"juustoa, joka piti käyttää pois. Niinpä sirottelin sitä vähän uunissa muhivien perunoiden päälle kokeeksi. Lisäksi laitoin juustoa makkaroihin tekemiini viiltoihin. Tämmöisiä kokeiluja siis. Tämän näköinen oli lopputulos:

Kuten ehkä näkyykin, fetaa tippui ripotellessa vähän ohikin leivinpaperille, missä se kärtsäsi aika mustaksi, mutta perunoiden päälle osuneet palat olivat juuri sopivia, ja maistuivat vähän halloumijuustolle. Myös makkaroiden välissä juusto toimi, vaikka itse tykkäsin kärtsääntyneestä enemmän. Vähän suolainen paketti tästä kyllä tuli, mutta saa kai sitä välillä herkutella.

Lohkoperunat, suosittelen. Hyvää, halpaa ja melko terveellistäkin ja itselle maksoi 0 euroa pottujen osalta, koska äiti-kulta toi niitä minulle. Opiskelijabudjetillekin sopii siis. Varmaan tulee tehtyä jatkossakin näitä, ehkä ensi kerralla jollain toisella ohjeella.

Kesäkirjoja

Heipä hei!

Vaikka syksy on jo pitkällä, haluan vielä lyhyesti muistella kesän lukemistoa. Hirvittävän paljon sitä ei kertynyt, mutta muutaman teoksen ehdin kuitenkin lukaista töiden ohessa.

Melko iso osa kesästäni kului siihen, että luin violetista The Little Prince and other stories -järkäleestäni Louisa M. Alcottin Little Womenin. Tykkäsin siitä kovasti, sillä kirjan neljä sisarusta erilaisine luonteineen oli kuvattu hyvin elävästi ja hienosti ja siinä oli myös aikuisen elämään sopiva tarina itse kunkin "pyhiinvaeltajan taakasta". Toisaalta kirjassa oli myös turhan ilmeinen moraaliopettamisen maku, mikä itseäni häiritsi. Tästä huolimatta Little Women oli mukava lukukokemus, ja kirja ehdottomasti ansaitsee paikkansa lastenkirjallisuuden klassikkojen joukossa, vaikkei aivan ylläkään esimerkiksi Runotytön tai Salaisen puutarhan tasolle. Kakkososakin olisi kiinnostava katsastaa. Jos aiot lukea tämän kirjan, varoituksen sana: englanniksi se oli itselleni toisinaan vaikeaa ymmärtää vaikeiden sanojen vuoksi. Siksi lukunautinto voikin olla miellyttävämpi suomeksi, ellet ole englannin taituri.

Kesääni kuului, kuten tavallisesti, myös näytelmän lukeminen. Tänä vuonna valitsin Anton Tšehovin Kolme sisarta. Ajattelin näet valita välillä jotakin vakavamielisempää. Kolme sisarta kertoo kolmen sisaren elämästä, jotka kaipaavat palata lapsuudenkotiinsa Moskovaan, mutta elämällä on jokaiselle omat suuntansa ja kohtalonsa. Näytelmä kertoo hienosti täyttymättömästä kaipuusta ja omaan kohtaloonsa tyytymisestä.

Kolmannen kesällä lukemani kirjan sain itse asiassa eilen illalla loppuun. Aloitin sen elokuun alussa, mutta reilimatkan vuoksi se jäi kesken. Tämä kirja on siitä erikoinen, että siskoni lainasi sen "minua ajatellen", luultavasti koska juoneen liittyy arkeologiaa. Kyseessä on Jane Johnsonin Saharan tytär. Siinä turvallista länsimaista elämää elävä Isabelle saa perinnöksi arkeologi-isältään tuaregiamuletin, jonka arvoitus saa hänet lähtemään Marokkoon selvittämään sen alkuperää. Samalla kun kirja seuraa Isabellen matkaa, perehdytään häntä aiemmin eläneen naisen, Mariatan elämän vaiheisiin ja kirjan edetessä lukijalle paljastuu, että amulettiin liittyy monia ihmiskohtaloita, joihin myös Isabellen oma tarina liittyy.

Kirja herättää lukijan mielenkiinnon hyvin pian, ja pitää sen hallussaan. Nykyisyys ja menneisyys limittyvät hyvin yhteen ja se tekee kirjasta vieläkin koukuttavamman. Toisaalta juoni ei ole kovinkaan originaali, vaan juoni on joiltain osin varsin ennalta-arvattava ja loppuratkaisu oli ainakin minulle selvä viitisenkymmentä sivua aiemmin. Kirjan vahvuus onkin siinä, kuinka hyvin se kuvaa tuaregien elämää ja yhteisöä sekä heidän taisteluaan valtaapitävien sortoa vastaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että kyseessä on kertomakirjallisuus, jossa asioita on dramatisoitu, mutta kirjailija on kuitenkin pyrkinyt selvittämään taustat huolellisesti. Tämä kirja onkin hyvä mielenkiinnonherättäjä, jotta tuaregien historiasta ja tilanteesta kiinnostuu ottamaan enemmänkin selvää. Kirja ei ole pelkkää romanttista höttöä, vaan sisältää paljon kuolemaa ja tragediaakin, joten uskoisin romanttista kirjallisuutta yleensä kammoavankin pystyvän tarttumaan tähän.

Kulinaarisia kokemuksia ulkomailta

Tervehdys! Kesä alkaa auttamatta olla ohi ja paluu arkeen odottaa. Se ei kuitenkaan tunnu kauhean pahalta, koska sain viettää todella mukavan kesän, joka huipentui kaksiviikkoiseen interrail-matkaan Balkanin suuntaan poikaystävä M:n kanssa. Ajattelinkin ilostuttaa lukijoitani kertoilemalla, millaisella sapuskalla tuolla matkalla oikein elettiin niin halvalla kuin pystyttiin. Matka suuntautui onneksi jo valmiiksi halpoihin maihin, mutta köyhäiltiin kyllä silti oikein olan takaa tai ainakin luullaan niin...

Matka alkoi kuumasta Roomasta, jonne päästyämme söimme ensimmäiseksi rinkkoihin säilötyt eilisiltaiset leivät ja meetvurstit. Koska päätimme syödä kaiken pois, päätyi leivän päälle kaameita klönttejä meetvursteja sisältäen n. 2-6 siivua. Hieno esimaku matkan eväksistä. 

Rooman päärautatieaseman lähistöllä päätehtävämme olikin sitten etsiä ruokaa seuraavalle vuorokaudelle, jonka viettäisimme erilaisissa kulkuvälineissä junasta lauttaan. Paikallisesta kaupasta mukaan tarttui leipää, hedelmiä ja erinäisiä leivän päällisiä: poikaystävä M aloitti nötköttipurkkien hamstraamisen ja tätä kuulemma hyvää ravintoa hän sitten nauttikin koko matkan tyttöystävänsä nenännyrpistelyistä välittämättä. Itse päädyin ostamaan purnukan bolognesekastiketta ja jo kassoja lähestyttäessä onneksi neronleimauksena Nutellaa. Hedelmät katosivat parempiin suihin jo Roomassa ja matkalla Bariin, tosin pari appelsiinia ja verigreippi pyörivät mukana jonkin aikaa... Lautalla Barista Kreikan Patraan huomasimme ostamamme leivän hyvin kuivaksi ja vaikeasti nielaistavaksi. Bolognese-kastike oli ihan menettelvää, mutta Nutella pelasti.

Jo Roomassa huomasimme juomaveden elintärkeyden. Vettä kului jo siellä vaikka kuinka puhumattakaan siitä, kun pääsimme Ateenaan. Nähtävyyksiä kiertäessä upposi kyllä useampi litra! Rahaa olisikin kulunut melkoisesti pelkästään juomaveteen hyvin paljon, ellemme olisi tehneet hyväksi osoittautunutta ratkaisua juoda paikallista vettä. Eihän se mitään kauhean hyvänmakuista ollut oikeastaan missään, mutta juomakelpoista kyllä eikä suurempia mahaongelmiakaan havaittu.

Ateenassa tutustuimme jo heti ensimmäisenä päivänä halpaan ja hyvään herkkuun: pitaleipäpohjaan kääräistiin kanaa, ranskalaisia, kasviksia ja kastiketta --> njam! Ja maksoi parhaimmillaan 1,5 euroa kappaleelta. Sitä me sitten söimme oikein tyytyväisinä Ateenassa vietetyt päivät.

Ateenan jälkeen vuorossa oli monen päivän matkustusputki, joten evästä tarvittiin. Nutella sai jatkokseen suklaalevitettä, joka ei ollut ihan yhtä hyvää mutta menetteli, lavash-leipää, tomaattia sen päälle ja yllätys: nötköttiä. Itse otin lisäksi purkillisen maissia ihan vaan testimielessä. Niitä sitten mutusteltiin junissa ja juna-asemilla. Maissi oli ihan hyvää, ja siitä rohkaistuneena päätin kokeilla purkkiherneitä, mikä oli virhe: ne maistuivat aivan hernekeitolta ja minä vihaan hernekeittoa. Sofiassa pysähdyimme seitsemisen tuntia, ja siellä painelimme surutta pitseriaan, koska oli pakko saada jotakin kunnon ruokaa. Ei se kallista sitten ollutkaan, kun suhteellisen halpa maa Bulgaria kuitenkin on. Kymppi riitti molemmille ja päälle saatiin vielä muutamat vessakäynnit.

Belgrad ylitti halpuudessa vielä Sofiankin. Vaihdoimme viisi euroa rahaa, millä saimme ostettua kaupasta sitä sun tätä, käytyä vessassa kerran-pari ja vielä ostettua herkkujakin: kolme sipsipussia mauilla tzatziki, hot dog ja kana. Oli kokeilun arvoista kyllä, vaikka emme kyseisiin makuihin ikihyviksi ihastuneetkaan.

Kroatiassa mielipiteemme bosnialaisesta herkusta cevapista muuttui matkan aikana. Ensimmäisen kerran kokeilimme sitä vähän hintavammassa paikassa Zagrebissa, mutta leipä oli sitkeää ja lihapalat kuin kaupasta ostettuja. Sipulit olivat sentään hyviä ja minä olin kyllä ihan tyytyväinen tähän yksinkertaiseen ateriaan, nälkä kun oli, vaikka toisaalta hinta laatuun nähden vähän kirpaisi. Pulassa annoimme ruoalle uuden mahdollisuuden, tällä kertaa majoneesin ja jännän juuston kera. Ai että oli hyvää! Leipä oli hyvin tehtyä, liha hyvää, ainostaan sipulit olivat liian voimakkaan makuisia. Kannattaa siis kuunnella paikallisten neuvoja, sillä siten me tämän hyvän (ja hintatasoltaan kohtuullisen) ravintolan löysimme.

Kroatiassa myös tutustuimme oikein hyvään aamu- ja välipalaan, burekiin. Burekissa lehtitaikinan sisässä on esimerkiksi lihaa, juustoa, pinaattia tai omenaa. Myös tämä oli paikallisilta saamamme vinkki. Yksikin burek oli varsin täyttävä eikä maksanut paljon. Niinpä pitäydyimme hyväksi todetuissa ja ostimme niitä melko paljon ja myös Slovenian puolella, jossa myös myytiin niitä. M piti eniten lihaburekistä, minä taas ihastuin Sloveniassa juustoburekiin (juusto oli suolaista ja hapanta, vähän kuin fetajuusto). Kroatiassa oli muuten myös tosi hyvää jäätelöä, ja erikoisia makuja! Ja hedelmät olivat halpoja, mistä esimerkkinä Splitissä alle kahdella eurolla (12,5 kunaa) ostettu neljän kilon meloni.

Tässä oli vähän koostetta matkamme ruokakokemuksista. Loppukaneetiksi sellainen vinkki, ettei kannata ostaa 400 grammaa edes hyvää spagettia, jonka maustaa vain suolalla ja oreganolla ja vetää sitä nälkäänsä ellei ole aivan köyhä. Meinasi lentää M:llä laatta nimittäin (minusta se oli ihan hyvää, vaikka lopussa alkoi kyllä tökkiä pahasti ja vähän sitä oli lopulta pakko heittää pois).

Ted Dekker: Kehä

Kaikki alkoi siitä, kun kaipailin kristillistä kaunokirjallisuutta luettavakseni. Niinpä menin Kotisataman kauppaan selailemaan kirjoja. Sieltäpä bongasin sitten mielenkiintoiselta kuulostavan kirjasarjan nimeltään Kehä. Tämä Ted Dekkerin kirjoittama trilogia koostuu kirjoista Mustaa, Punaista ja Valkoista. Lisäsin sarjan lukulistalleni, ja ilostuin, kun samaisella ystävä S:llä, jolta sain Twilightinkin lainaan, oli se hyllyssään (Kiitos!). Niinpä lainasin kirjan ja retki toisenlaiseen maailmaan sai alkaa.

Sarja alkaa siitä, kun Thomas Hunter saa iskun päähänsä ja herää mustassa metsässä. Pian hän huomaa, että joka kerta nukahtaessaan hän siirtyy toiseen maailmaan, jossa hyvän ja pahan raja on selkeämpi kuin hänen todellisuudessaan. Asiat saavat uuden käänteen, kun Thomas saa selville tietoja vaarasta, joka uhkaa hänen omaa maailmaansa. Taistelu pahaa vastaan käynnistyy molemmissa maailmoissa, mutta voiko Thomas pelastaa ne molemmat? Ja kumpi maailma lopulta on todellisempi?

Kirjasarjan juoni vaikutti erilaiselta, ja sen esikuvana mainostettiin olevan muun muassa Taru sormusten herrasta, minkä vuoksi kiinnostuin. Kahden maailman vastakkainasettelu ja vuorovaikutus oli kiinnostusta herättävä lähtökohta kirjasarjalle. Toinen maailma oli rakennettu taitavasti ja se tarjosi hienoja vertauskuvia kristinuskosta. Kuitenkin kaksi ensimmäistä kirjaa, erityisesti Punaista, oli paikoittain tylsiä, ja kirjat saattoivat viihtyä yöpöydälläni pitkiäkin aikoja kesken. Toinen maailma tuntui mielenkiintoisemmalta kuin tämä maailma, jossa puhuttiin vain politiikkaa. Välillä toisen maailman toimintakin tuntui hieman epäloogiselta. Kuitenkin viimeistään lopussa sekä Mustaa että Punaista saivat jälleen tuulta alleen ja jättivät hyvän maun suuhun ja jännityksen siitä, mitä seuraavassa kirjassa tapahtuu.

Kehä-sarjan kirjoista kolmas osa, Valkoista, oli ehdoton suosikkini. Tapahtumat kärjistyivät hienosti, ja kirjaa tuskin malttoi laskea kädestään. Kirja ei myöskään ollut mielestäni liian ennalta-arvattava, vaan siihen mahtui monta käännettä. Kahdessa muussa kirjassa oli melko helppoa päätellä jo niiden nimien perusteella tapahtumien lopputuloksia. Kolmannessakin aavistin loppuratkaisun oikein, mutta se ei haitannut hyvän kerronnan takia.

Kaiken kaikkiaan Kehä-sarja on hieno kokonaisuus, joka sisältää mukavasti toimintaa, romantiikkaa ja sanomaa. Hienoin saavutus kirjasarjassa olikin mielestäni se, että vaikka sen maailma ei ylläkään Tarun sormusten herrasta tai Narnian tasolle, on se kuitenkin hienosti rakennettu, mielenkiintoinen ja täynnä koskettavia vertauskuvia Jumalan rakkaudesta. Suosittelen toiminta-fantasia -tyyppisen kirjallisuuden ystäville. Aion jatkossa tutustua myös muihin Dekkerin teoksiin, joita ovat esimerkiksi Silmänräpäys ja Kolme.

Lopuksi vielä sitaatin sijaan Raamatusta kohta, joka mielestäni kuvaa tätä kirjasarjaa hyvin:

"Minä riemuitsen Herrasta, minä iloitsen Jumalastani! Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet, hän kietoo minut vanhurskauden viittaan, niin että olen kuin sulhanen, joka laskee hiuksilleen juhlapäähineen, tai kuin morsian, joka koristautuu kauneimpiinsa. Ja niin kuin maa työntää versoa, niin kuin puutarha saa kylvetyn siemenen kasvamaan, niin Herra, minun Jumalani, saa vanhurskauden versoamaan, ja ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi."

Jes. 61:10-11.

Twilight

Tämä kirja on sellainen, jota olen kiertänyt vuosia kuin kissa kuumaa puuroa. Kuulin kirjasta luultavasti ensimmäisen kerran vuonna 2007, jolloin muutama tuttavani oli aivan hurahtaneita siihen ja lukeneet sen ties kuinka monta kertaa. Kun kirja nousikin sitten viimeistään elokuvien myötä maailmanmaineeseen, kasvoi paine lukemiseen entisestään ja yhä useampi tuttava kehui kirjaa. Muutaman kerran kirjastossa olisi ollut mahdollisuus lainata kirja, mutta aina oli jokin tekosyy jättää se hyllyyn. Jouluna 2011 sain elokuvan ystävä V:ltä lahjaksi, jolloin minun piti katsoa se, vaikka olisin halunnut lukea kirjan ensin. Lopulta ystävä S:n kirjahyllyssä huomasin tämän kirjan tänä keväänä ja pyysin sitä lainaan. Niin minä lopulta luin Stephenie Meyerin Twilightin.

Halusin lukea nimen omaan englanninkielisen version, koska minulle oli sanottu, että se on parempi. Niinpä suurella mielenkiinnolla (mistä olin jopa hieman häpeissäni) tartuin kirjaan ja katsoin, onko kirja kaiken sen hehkutuksen arvoinen. Lukukokemuksestani on jo hieman aikaa, sillä olen ollut vähän laiska kirjoittamaan tänne, mutta enköhän muista kokemukseni vielä.

Ensimmäiseksi sanon, että kyllä, kirja oli hyvin koukuttava. Myöhästyin ties kuinka monesta paikasta sen takia, että jämähdin lukemaan Twilightia. Kerran ystävä K:lla oli ystävä E:n koira Bella hoidossa, ja kun molemmat olimme myöhässä samasta vastuusta, vitsailimme että molemmat olivat myöhästyneet Bellan vuoksi. Jokin erikoinen vetovoima kirjassa siis on, joka tekee lähes mahdottomaksi lopettaa lukemista kesken kohtauksen.

Kuitenkin, olin Twilightiin itse asiassa hieman pettynyt. En saanut siitä samanlaisia kicksejä kuin monesta muusta nuortenkirjasta. Edwardin ja Bellan rakkaustarina sykähdytti minua todella vain ajoittain, ja varsin harvoin syvästi. Ehkä syynä on se, että tiesin juonen kulun ennalta tai se, että olen kenties vihdoin viimein hieman aikuistunut, jolloin teinikirjallisuus ei enää pure niin vahvasti. Toisinaan elokuvan ratkaisut olivat minusta parempia, vaikka kokonaisuutena sanoisin kirjan olevan parempi. Kuitenkin joitakin osia kirjasta olisi voinut hyvin tiivistääkin.

Kirja oli kuitenkin koukuttava ja tempasi kyllä mukaansa, joten olen kyllä iloinen, että lopulta luin sen. Twilight ei kuitenkaan yllä lähellekään lempikirjojeni joukkoa. Ajattelin lukea myös jatko-osat, joten kuulette kenties myöhemmin, millaisia lukukokemuksia ne ovat, niitä kun en ole nähnyt leffana etukäteen (mitä nyt joitain juonipaljastuksia olen kuullut). Kyllä kai tämä jokaisen romantiikannälkäisen nuoreksi itsensä katsovan ihmisen lukemistoon kuuluu.

Toffeeta!

Olen poikaystävä M:n venäläisten juurien ansiosta päässyt kondensoidun maidon eli molokon makuun. Kondensoitu maito on maitotiivistettä. Ainakin Venäjällä ja Saksassa se on suosittua, mutta sitä löytyy myös suomalaisten kauppojen (ainakin hyvin varusteltujen) hyllyiltä. Olemme syöneet molokota lettujen päällä ja se on hyvää myös esimerkiksi banaanisiivujen kanssa. Moloko on hyvin makeaa, joten siltään sitä ei mielellään syö, mutta juuri lisänä se toimii hyvin.

Kondensoitua maitoa. Kuva Wikipediasta

Jossain vaiheessa kuulin, että kondensoidusta maidosta voi keittää myös toffeeta. En tutustunut tällöin valmistusmenetelmään tarkemmin, koska ajattelin sen vaativan paljon aikaa ja vaivaa, kuten kerran eri tavalla lapsena tekemäni toffee. Viime viikolla kuitenkin kaipasin makeaa ja yritin etsiä leivontaohjeita, joissa molokota voisi käyttää. Törmäsin tällöin jälleen toffeenkeitto-ohjeeseen, ja huomasin sen olevankin hyvin vaivaton ja yksinkertainen. Avaamatonta maitotölkkiä vain pitäisi keittää kolme tuntia. Tästä innostuneena päätimme kokeilla.

Kokeilumme venähti jälleen jostain syystä siten, että aloitimme kymmenen aikaan illalla. Ohjeissa sanottiin, että etiketti kannattaisi irrottaa, kun liima vedessä olisi tarpeeksi pehmennyt ja etiketti irtoaisi helposti, mutta meidän venäläisessä purkissamme etiketin liimaa oli hieman säästelty, ja se lähti melko helposti jo ennen keittämisen aloittamista. Niinpä meidän ei tarvinnut muuta kuin vahtia, että kattilassa olisi niin paljon vettä, että purkki peittyy ja että vesi kiehuu sopivasti. Katselimme samalla elokuvaa ja aina välillä tarkistimme tilanteen. Välillä vettä ehti haihtua melko paljonkin, ja toisaalta vesi kiehui välilllä liian hiljaa. 

Yhden aikaan yöllä sitten nostimme kattilan hellalta ja jäähdytimme toffeemme kylmässä vedessä. Olin malttamaton maistamaan, joten purkki avattiin heti kun se oli jäähtynyt tarpeeksi. Jostain syystä toffeemme oli jäänyt hieman veteläksi keskeltä, ja se maistui melko lailla samalta kuin tavallinen moloko, kenties hieman paremmalta. Reunoilla oli hyytyneempiä osoitia, jotka olivat herkullisia. 

Harmittaa hieman, ettei toffeesamme tullut niin kiinteää kuin toivoin, mutta parempiin suihin se kyllä katosi paitsi siltään, myös pannukakun päällä vaniljajäätelön kera. Nam! Tätä voisi kyllä kokeilla uudelleenkin, ja vahtia kiehumista tarkemmin, jotta tölkki on koko ajan vedessä, joka peittää sen ja joka kiehuu kunnolla. Suosittelen toki muillekin kokeilemaan tuotetta paitsi siltään, kuin myös toffeeksi keitettynä.

Tässä kuva valmiista toffeestamme (jota on jo vähän mussuteltu tässä vaiheessa)

Ruuanlaittoa all night long

Blogikirjoitukset ovat olleet tämän vuoden puolella lähinnä kirjapainoitteisia, joten nyt kirjoitan hieman kokkauskokemuksistakin. Ruokaahan tässä on totta kai laitettu välissäkin, ja muutakin kuin eineksiä on kyllä popsittu. Ja tämä kokemus oli sen verran hauska, että haluan jakaa sen teidän kanssanne, arvon lukijat. 

Päätimme poikaystävä M:n kanssa, että olisi taas hauska tehdä jotakin ruokaa yhdessä. Ensin pohdintamme kääntyi johonkin makeaan jälkiruokaan, ja M ilmoitti haluavansa jotakin, missä on persikkaa. Niinpä kirjoitimme Googleen "persikka ruokaohje", ja vastaan tuli lukuisia persikkarahkapiirakan ohjeita. Päätimme ottaa tämän Kotikokin ohjeen käyttöön. Kauppalistaa tehdessämme pohdimme, että jotakin kunnon ruokaakin olisi syötävä. Ehdotin yksinkertaisia hampurilaisia. Siitä taas saimme idean, että jos tekisimmekin ne itse taannoisesta onnistuneesta tortillapohjien itse tekemisestä rohkaistuneina (Kannattaa muuten kokeilla! Tulee halvemmaksi ja lättyjä tulee enemmän kuin kaupan pakkauksissa + on tosi hyvää!). Niinpä seurasi vielä sämpylä- ja jauhelihapihviohjeiden etsiskelyä ja kauppalistan täydentämistä. Tämä porkkanasämpylöiden ohje valikoitui sämpyläohjeeksemme ja jauhelihapihvien resepti lienee ollut tämä tässä.

Tämä prosessi alkoi siis noin seitsemän aikoihin, ja kauppaan suoriuduimme lopulta kahdeksan maissa. Kaupassakin vierähti tovi aineksia valikoidessa ja korppujauhoja etsiskellessä (Löytyivät aiemmin tuijottamamme pienen jauho-osaston ylähyllyltä. Huups, ei kai sinne tule katsottua. Korppujauhot on alahyllyn tavaraa, eikö niin...). Kun ostokset oli tehty, tepastelimme tyytyväisinä kotia kohti (tai minä en niin tyytyväisenä liukkaan ja hyvin jyrkän rinteen vuoksi, mutta selvisin!).

Ensimmäisenä oli vuorossa sämpylöiden leipominen. Kaikki sujui hyvin, kunnes oli aika lisätä jauhot. Katsoin ohjeesta, paljonko niitä pitikään laittaa ja häkellyin. Ei kai tämä voi pitää paikkaansa. 15 desiä??!! Sehän on aivan älytön määrä! Tarkistimme muista saman tapaisista ohjeista, ja niissä kaikissa luki yli 10 desilitraa. Aloimme nyt pohtia, riittäisivätkö jauhomme sittenkään. Niitä kun tarvittaisiin vielä persikkapiirakkaakin varten. Niinpä päätimme, että minä lähtisin uudelleen kauppaan ja M alkaisi lisäämään jauhoja. Niinpä, turhautuneena kylmään ulkoilmaan palaamisesta, hilpaisin onneksi aivan lähellä olevaan kauppaan, ostin jauhot ja palasin pikapikaa kotiin. 

Perillä odotti M kädet täynnä taikinamössöä, jota oli levinnyt myös M:n paidalle. Sain kuulla, että jauhot olivat riittäneet sittenkin, ja noin desi niitä jäi vielä ylikin. Mutta ainakin jauhoa oli nyt tarpeeksi myös jälkiruokaa varten. Yhdessä alustimme taikinan loppuun (piti muuten ihan googlettaa, mitä taikinan alustaminen varsinaisesti tarkoittaa), ja taikina pääsi kohoamaan. Sitten olikin jauhelihapihvien vuoro.

Ensinnäkin tajusimme, että olimme unohtanet ostaa sipulia. Minua se ei hirveästi haitannut, koska en kauheasti sipulista välitä, mutta M oli hieman pettynyt. Uusi kauppareissu sai kuitenkin jäädä, joten pihvit jäivät sipulittomiksi. Kun pihvimössö oli valmista paistoon, alkoi myös taikina olla sämpylöiksi muotoilemiseen valmis. Teimme jälleen työnjaon: M paistaisi pihvit ja nyt olisi minun vuoroni sotkea käteni sitkeään taikinaan. 

Sämpylöiden muotoilu ei ollutkaan ihan helppoa, koska taikina oli todellakin hyvin tarrautuvaista. Lisäksi kulho oli kohonneelle taikinalle liian pieni, ja se pursui yli pöydällekin, ja minä yritin parhaani mukaan pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Ensimmäinen pelti täyttyi epämääräisistä taikinakasoista, joiden toivoin paistuvan sämpylän näköisiksi. Toisen pellin kohdalla aloin päästä hajulle siitä, kuinka sämpylää voisi vaivata. Pullanpyörittelymuistot jostain hyvin kaukaa vuosien takaa palailivat hiljalleen. Toinen pellillinen oli siis täynnä hieman pyöreämpiä ja sämpylämäisempiä yksilöitä.

Hampurilaisemme onnistuivat lopulta oikein hyvin, vaikka M sanoikin pihvien maustamisen menneen vähän pieleen (eikä mitä, hyvää se oli!) ja totesimme unohtaneemme myös salaatin. Juustoa ja soijakastiketta kuitenkin oli ja nälkä toimi tehokkaana lisämausteena. Sämpylöitä jäi mukavasti ylikin. Suosittelen erityisesti niitä.

Ja sitten, nälkäisenä ahmittuamme hampurilaisemme, oli jälkiruuan vuoro. Itse olisin ollut jo valmis luopumaan urakasta, koska olin aivan uuvuksissa hampurilaishommasta, ja ylipursunutta taikinaakin oli jo hangattu pöydästä ja lattiasta. Mutta sovittu mikä sovittu, ja niin ryhdyimme taas leipomishommiin. M oli lisäksi vaatinut, että tekisimme kaksi piirakkaa. Ne oli onneksi melko helppo tehdä, mutta ongelma olikin pitkä paistoaika. Olimme molemmat aivan uuvuksissa ja valmiita unten maille, mutta piirakoiden paistoaika olikin pitempi kuin luulimme (Syytän siitä armaan poikaystäväni ties milloin viimeksi pestyä uunia, mutta hän ei myönnä, että se vaikuttaisi paistotehoon. Mutta kun kotitalouden tunnilla sanottiin...). 

Ensimmäinen piirakka oli mukavaa saada uunista, koska sitä pääsi maistelemaan. Ja hyväähän se oli, uunituore piirakka. Pidin erityisesti siitä, että se ei maistunut niin rahkaiselta kuin ajattelin. Muut ainekset pehmensivät sitä juuri sopivasti. Kuitenkin persikat toivat ihanaa raikkautta. Suosittelen! Mutta sitten oli vielä se toinen piirakka. Lopulta puoli yhden maissa sekin oli lopulta valmis. Piirakka jäähtymään, uuni pois päältä ja nukkumaan! 

Projekti oli siis hauska, mutta myös jossain määrin turhauttava. Näin jälkikäteen varsinkin tuota yöhön asti jatkunutta leipomista on hauskaa muistella. Tulee mieleen, mitä Iso Kirja sanoo hyvästä vaimosta:

"Hän näkee työnsä tulokset, hän ei sammuta lamppua yölläkään." Sananl. 31:18

Vaikka se olikin M, joka viimeisen piirakan lopulta hoiti pois uunista, niin ehkäpä tässä on hyvä alku unelmavaimoksi tulemiseen? ;)

Murha Laitumella + paakkumuusi

Lukeminen on viime aikoina maistunut taas paremmin kuin aikoihin. Koetan lisäillä kokkauskokemuksiakin lähiaikoina. Ongelmanani on vain se, että kamerani on melko hajalla, joten kuvamateriaalia blogiin ei välttämättä saada. Viime aikojen kokkausyrityksistä voisi mainita hyvin epäonnistuneen perunamuusin, joka oli tehty ilman kuorimaveistä ja vatkainta. Perunat keitettiin, sitten kuorittiin ja murskattiin lasipurkilla. Tuloksena oli kokkareinen, hyvin ällöttävä muusi. Tulos olisi kenties voinut olla parempi, jos perunat olisi keittänyt vielä pehmeämmiksi, mutta ne jäivätkin hitusen raaoiksi, minkä vuoksi kokkareet olivat hieman kovia. Yäk. Taidan jättää muusin teon siihen aikaan, kun minulla on vatkain, jolla tehdä tasainen, hyvä muusi.

Mutta nyt kerron saksalaisen Leonie Swannin hieman erilaisesta dekkarista Murha laitumella (alkup. Glenkill). Olin lukenut tämän kirjan aiemminkin, lukion ensimmäisellä luokalla eli noin 6 vuotta sitten. Piipahdimme Hämeenlinnan reissulla Abc:lla olevassa Kirjapörssissä. Sieltä löysin tämän kirjan halvalla, ja ilostuin, sillä olin jo jonkin aikaa pohtinut sen lukemista uudelleen. Mieleeni palaili jotakin loppuratkaisusta, mutta murhaajaa en muistanut lainkaan. Jotakin hyötyä siis huonomuistisuudesta!

Kirja alkaa siitä, kun George Glennin lampaat löytävät paimenensa eräänä aamuna murhattuna, lapio iskettynä ruumiin läpi. Uskolliset lampaat päättävät, ettei murhaajaa saa päästää kuin koiraa veräjästä, ja alkavat selvittää rikosta neiti Maplen, Glennkillin ja ehkä jopa koko maailman viisaimman lampaan johdolla. Monien vaiheiden ja lammasmaisten päätelmien seurauksena mysteeri alkaa vähitellen valjeta tämän sekalaisen lauman sorkissa. 

Murha laitumella on tempaa lukijan mukaansa, niin että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Swann on hienosti saanut vangittua sen, millaisenä lammas saattaisi nähdä tämän maailman. Se avaa aivan uusia aisteja, joista hajuaisti on huomattavasti vahvin. Lammasetsivien etuna onkin se, että hajusta voi tunnistaa, valheteleeko ihminen vai ei. Ja pelonkin voi voittaa kun vain on tarkkaavainen ja oppii tuntemaan itsensä.

Vaikka pidin kirjasta todella paljon, sekä ensimmäisellä että toisella lukukerralla minua häiritsi rivien välistä luettava ainakin jonkin asteinen kristinuskon vastaisuus. Lampaiden tietämättömyydellä leikitellään kyllä hauskasti, mutta toisinaan siinä mennään mielestäni jo hieman yli. Kristityistä tuleekin kirjassa jokseenkin tekopyhä ja läpimätä vaikutelma. 

Tätä seikkaa lukuunottamatta kirja oli todella hieno lukukokemus molemmilla kerroilla ja aion ehdottomasti tutustua siitä ilmestyneeseen jatko-osaan Ihmissutta ken pelkäisi. Jokaisen lampaan luonne on kuvattu hienosti, ja niistä muodostuu toimiva kokonaisuus, oikea lauma. Kirjaan mahtuu tunnelmia surumielisestä jännittävään, ja huumorikin sopii kirjaan hyvin. Tätä kutsuisin todelliseksi tarinaksi. Suosittelen kirjaa erityisesti niille, jotka haluavat laajentaa tapaansa katsoa maailmaa. Mutta olen kyllä varma, etteiGeorge Glennin lammaslauma jätä ketään kylmäksi.

"Mestarimetsästäjä, sen Maude tajusi heti. Niskaa pisteli, mieleen nousi ennen elämätön muisto ahtaista kivisistä rotkoista ja piileskelevistä rosvoista. "Susi!" se ajatteli. "Susi!"

Kun lampaalla on susi-ajatus, sen pitäisi oikeastaan määkiä ja juosta niin paljon kuin lampaankoivista lähtee. Mutta Maude pysyi paikallaan. Vihollinen oli liian lähellä, ja nyt kun Maide oli tunnistanut sen, haju saartoi sen joka puolelta. Vihollinen ei tullut lähemmäs, se oli jo paikalla. Maude ei tiennyt mitä tehdä. Se jäi seisomaan kuin hypnotisoituna ja jatkoi auttomana hengittämistä.

On hämmästyttävää, miten vaivattomasti pelko voi siirtyä lampaasta toiseen. Maude ei ollut liikkunut eikä päästänyt äännähdystäkään. Siitä huolimatta kaikki lampaat tiesivät heti suden olemassaolosta. Mauden kiivas hengitys kertoi, että vihollinen oli lähellä, Mauden haju oli muuttunut suolaiseksi, hajun karvaat pohjasävyt kertoivat paosta ja väijytyksestä. Niiden tykyttävät sydämet laukkasivat kaikkiin ilmansuuntiin. Mutta koska Maude ei liikkunut, muutkin seistä jököttivät paikallaan. Maude oli niiden varoituslammas, se tiesi vaarasta eniten. Kaikki tekisivät niin kuin sekin."

Leonie Swann: Murha laitumella. Suomentanut Helen Moster. WSOY, 2007.

Tomi Kontion Austraasia

Noin vuosi sitten havahduin huomaamaan, että minulta on jäänyt lukematta eräs suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikko, nimittäin Tomi Kontion Keväällä isä sai siivet. Olin kyllä kuullut kirjasta, ja ehkä jopa kuullut TET-harjoittelussa ala-asteella sitä luettavan ääneen, mutta vasta nyt kiinnostukseni heräsi sitä kohtaan.

Luin kirjan viime talvena ja pidin siitä. Se on mukavasti fantasiaa ja omaa maailmaamme yhdistelevä, mukaansatempaava eikä liian lastenkirjamainen. Kirja tuli jopa uniini. Lisäksi siinä on tuoreita, yksinkertaisia, mutta oivaltavia kielikuvia, jotka sopivat kirjan tyyliin, ja niistä pidin erityisesti. Poimin talteen muutamia suosikkejani: 

"Heinäkuu hehkui kuin sukkaa kutova mummo, lämpimänä ja leppoisana."

"Ilta oli pitkä kuin strutsin kaula."

"Leppälintu ripusti laulunsa taivaan seinälle kuin iloisen taulun"

Sain pian selville, että kirjaan on myös kaksi jatko-osaa, Austraasian viimeiset lapset ja Maan veli. Niinpä hyvän kirjan lukeneena päätin antaa tarinan jatkua. Mutta toisen kirjan kohdalla koin pettymyksen. Odotin sen olevan taianomainen ja mielenkiintoinen, mutta sen sijaan sain taistella, että sain sen luetuksi. Vasta lopussa tuli mukavasti toimintaa ja yllätyksiä, jotka saivat lopullisen tuomioni kirjasta kääntymään positiivisen puolelle. 

Kolmannen kirjan luin viimein äskettäin. Siitä pidin taas enemmän. Sitä en tosin enää sanoisi lastenkirjaksi, sen verran kypsiä asioita käsitellään jo. Minua häiritsi kirjassa se, että sen nuoret on laitettu kiroilemaan. Kenties kirjailija pyrkii sen avulla korostamaan hahmojen inhimillisyyttä, mutta minua se lähinnä ärsytti. Kirja on jaettu kahteen rinnakkain etenevään juoneen, joista toinen sijoittuu aiemmista kirjoista tuttujen hahmojen ja minäkertojan elämään Austraasian maailmassa, ja toinen meidän maailmaamme. Pidin nimen omaan meidän maailmaamme sijoittuvasta osasta enemmän. Juoni oli rakennettu hyvin siten, että aina paljastui vähän kerrallaan, ja siten mielenkiinto pysyi yllä. 

Kaiken kaikkiaan sanoisin trilogian olevan luettava. Ensimmäinen osa on ehdottomasti paras, mutta muissakin osissa on hyvät puolensa. En tiedä miksi, mutta päähenkilö, joka on myös minäkertoja, jää mielestäni jotenkin persoonattomaksi, enkä pystynyt samastumaan häneen. Hänesta muotoutuu nuorien johtohahmo, mutta minun mielestäni häneltä puuttuu tiettyä auktoriteettia ja karismaa. Ehkä se johtuu siitä, etten koe itseäni lainkaan johtajatyypiksi, ja siksi projisoin sen myös hahmoon.

Suosittelen kuitenkin tutustumaan vähintäänkin ensimmäiseen kirjaan, erityisesti jos kiinnostaa lukea jotain erilaista.

Muumipappa ja meri

Heipä hei! Uusi vuosi on alkanut uusien voimien kanssa. Tämä vuosi alkoi siten, että lukemisinnostukseni syttyi taas uuteen liekkiin. Ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja on Tove Janssonin Muumipappa ja meri, jonka sain joululahjaksi. Olen lukenut aiemmin Muumi-kirjoista Muumilaakson marraskuun, Taikatalven sekä Vaarallisen juhannuksen. Olen pitänyt kirjoista todella paljon eritoten niiden omintakeisen Tove Janssonmaisen tyylin vuoksi. Mielikuvitukselliset käänteet ovat niissä arkipäivää. Muumien maailma on ainutlaatuisen hienosti rakennettu kaikkine mönkiäisineen ja otuksineen. Piirrossarja on todella mainio sekin, mutta se kalpenee kirjojen syvän filosofisuuden, viisauden ja huumorin edessä.

Teimme ensimmäisenä opiskeluvuotenani kansankulttuurin perusteet -kurssilla ryhmätyönä tutkimusta muumien perhekäsityksestä. Juuri silloin luin Vaarallisen juhannuksen. Eräs ryhmäläisemme käsitteli Muumipappa ja meri -kirjaa ja tokaisi silloin minulle sen olevan hyvin masentava kirja. Nyt olen lukenut kirjan itse ja toden totta, siinä on todella alakuloinen sävy. Se ei kuitenkaan estänyt minua pitämästä kirjasta.

Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle loppukesästä ja masentuneesta Muumipapasta, joka kaipaa elämäänsä uutta sisältöä. Hän haluaa olla perheelleen kunnon isä, joka on turvallinen ja suojeleva. Eräänä päivänä perhe pakkaakin tavaransa ja muuttaa majakkasaareen, jonka pienoismallia Pappa on rakennellut Muumilaaksossa. Hän onkin nyt mielissään, kun saa huolehtia perheestään, joka on milloin minkäkin ongelman edessä. Muumipappa luulee tuntevansa meren ja sen oikut, mutta huomaakin olevansa väärässä. Meri onkin arvaamaton ja sotkee verkotkin levään eikä majakan valoakaan saa syttymään. Muullakin perheellä on ongelmansa Pikku Myytä lukuun ottamatta. Muumipeikko tapaa salaa merihevosia ja saarelle seurannutta Mörköä ja alkaa itsenäistyä. Äiti taas koettaa keksiä itselleen puuhaa, mutta puutarha ei oikein ota onnistuakseen. Aikaa myöten hän maalaakin oman puutarhansa majakan seiniin ja vaipuu yhä enemmän omaan maailmaansa. Saaressa asuu vielä kalastajakin, joka ei kuitenkaan halua ottaa kontaktia majakan uusiin isäntiin vaan viihtyy yksinäisyydessään.

Kirjassa kullakin muumilla on omat ongelmansa. Kirjassa tutut hahmot selvästi syvenevät ja heistä löytyy uusia puolia. Muumipappa, joka aina osaa hoitaa tilanteen kuin tilanteen onkin äkkiä aivan avuton meren suuruuden edessä. Hänellä on vahva tarve pitää perheestään huolta, mutta hän huomaa kerta kerran jälkeen isyyden vaikeuden. Muumimamman kohdalla turvallisuus ja valmius aina lohduttaa ja kuunnella rakoilee. Sen sijaan hän vaipuu koti-ikävän valtaan. Mikään, mikä kotona onnistui ei olekaan saaressa niin helppoa. Hän koettaa olla parhaansa mukaan miehensä tukena, mutta kuitenkin koko ajan enemmän vaipuu kaipuuseensa. Muumipeikon koettelemuksetkin jäävät häneltä huomaamatta. Muumipeikko hakee kauniiden merihevosten huomiota kiihkästi, mutta turhaan. Sen sijaan hänen seuranaan on Mörkö, joka on viehättynyt myrskylyhdyn valosta. Mutta voiko jääkylmää Mörköä, jonka alta hiekkakin pakenee kauhuissaan, koskaan lämmittää?

Tämä muumikirja on mielestäni hyvin paljon aikuisempi kuin muut. Se kertoo perhe-elämän ongelmista, jotka sen jäsenten henkilökohtaisista kamppailuista. Liitin kirjan mielessäni Muumilaakson marraskuuhun, joka sekin on haikea ja surumielinen tunnelmaltaan. Lisäksi sen tapahtumat sopivat yhteen tämän kirjan kanssa, koska siinä monenkirjava joukko Muumilaakson asukkaita kerääntyy Muumitaloon, jonka he huomaavatkin tyhjäksi.Voisi ehkä ajatella, että perhe on juuri tuolloin majakkasaarella. Kuten muumit majakkasaarellaan, käyvät nämäkin hahmot kukin oma kamppailunsa, joissa he muuten kääntyisivät muumiperheen puoleen.


"Minä en halua korjata, ajatteli isä. Minä en halua nyppiä meriheinää... Minä haluan rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä... on hirveän vaikeaa olla isä!"