Kaura-mustikkamuffinit

Olen pahoillani, koulu ja muut kiireet ovat vieneet minut niin, että blogin kirjoittaminen on saanut jäädä. Ovatpa kokkailutkin jääneet enimmäkseen välttämättömään päivittäiseen pakasteesta lämmittämiseen. Tosin Operaatio Marengin yritys numero kaksi epäonnistui yhtä surkeasti kuin ensimmäinenkin. Laiha lohtu oli, että sain keltuaisista todella hyvää munakokkelia!

Onnistumisen iloa. Munakokkeli on yksinkertainen tehdä, munien sekaan vain esimerkiksi maitoa tai kermaa ja mausteita ja eikun pannulle koko ajan sekoittaen. Vaihtelua perusmunakkaaseen.

Kirjojenkin luku on hidastunut huomattavasti. Tänä aikana olen saanut ainoastaan pari kirjaa lueskeltua. Cecelia Ahernin Suoraan sydämestä oli jo aiemmin lukemistani saman kirjailijan teoksista tutuksi tullutta laadukasta hömppäkirjallisuutta, ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin romattisen kirjallisuuden ystäville. Kiireen keskellä on mukavaa lukea jotain kevyempää tasapainottamaan valtaisaa tiedon vyöryä, jota yliopistossa opiskelijan päähän kaadetaan.

Nyt minulla on hyvä syy pitää taukoa leipoakseni, sillä lupasin Facebookissa ruokapalkkaa sille, joka tulee vaihtamaan käytössäni olleen ikivanhan mikron omaani. Se ainainen kolina ja muu nimittäin on jo hieman pelottavaa. Niinpä minulla on nyt tilaisuus tehdä jo jonkin aikaa sitten kirjanmerkkeihini lisätyn ohjeen mukaan kaura-mustikkamuffinsseja. Kuulostavat sen verran simppeleiltä, että jopa minun pitäisi osata. Suurin haaste näyttäisi olevan taikinan annostelu muffinssivuokiin, mistä minulla ei ole lainkaan aiempaa kokemusta. Saapa nähdä, miten tässä käy.

Ohje löytyy jälleen Kotikokin sivulta.

Kannattaa muuten ottaa mustikat ajoissa sulamaan pakastimesta. Minun olivat puoliksi jäisen rouheen peitossa. Nyt se sentään on jo suurimaksi osaksi sulanut. Onneksi tuo mikro ei ole sentään aivan täysin hajonnut, että pystyn sulattamaan ne siellä.

Muffinssien teko alkoi mukavasti; kaikkea tuli sopiva määrä, mutta mustikoiden lisäämisen kohdalla tuli ongelmia. Ensinnäkin en ymmärtänyt sekoittaa taikinaa kunnolla ennen marjojen lisäämistä ja toisekseen laitoin niitä liikaa, lähes litran 3-4 desin sijaan. Hups. Eipä niitä sieltä enää poiskaan saanut kuin muutamia pinnalta. Taikinasta siis tuli epätoivoisen sekoittelun jäljiltä kummallisen violettia.

Koemaistaja saapui paikalle ja mikro saatiin vaihdettua. Sitten olikin sen maistamisen vuoro. Ensimmäinen arvio oli, että muffinssit eivät olleet tarpeeksi kiinteitä. Ne olisivat voineet olla hieman pitempään uunissa. Toinen pellillinen olikin ja niistä tuli paljon kiinteämpiä ja mureampia (tosin koemaistajani ehti lähteä ennen kuin pääsi kokeilemaan toista satsia, höh). Taikinaa oli hieman liikaa yhdessä muffinssivuoassa, joten leivonnaiset olivat levinneet epämääräisesti. Maku oli kuitenkin kuulemma ihan hyvä. Omasta mielestäni tosin mustikkaa olisi voinut olla vähemmänkin... Ja maitorahkaa myös (pakkaus sisälsi 250 g, joten arvioni 200 grammasta osui ehkäpä hieman yläkanttiin).

Parantamisen varaa siis on, mutta tilanne ei ollut täysin toivotonkaan. Kaipa se ihan hyvä merkki on, että vieras otti toisenkin muffinssin (ellei sitten silkasta kohteliaisuudesta). Kyllä minusta vielä harjoittelulla tulee mukiin menevä ruoanlaittaja, saattepa nähdä! 

Muffinssit ennen paistamista. Taikina oli kyllä todella epämääräistä violettia sörsseliä.

Vaan hyviä niistä tuli. Tässä kakkossatsin satoa.

Ja tässä hieman raa'aksi jäänyt ykkössatsi.

James Herriot: Elämäni kissat

Kun olin vielä nuori tyttö, olin tavattoman eläinrakas ja halusin tietää kaiken kaikenlaisista eläimistä. Toiveammattini oli eläintenhoitaja (eläinlääkäriksi en halunnut, koska en olisi halunnut joutua lopettamaan eläimiä). Vuosien mittaan tuo eläinrakkaus kuitenkin himmeni, vaikka yhä toki pidän eläimistä, mutta en yhtä palavasti kuin joskus.
    Poikkeuksena ovat kissat. Elämääni on aina kuulunut kissoja, joten elämä ilman niitä tuntuisi ehdottomasti vajaalta. Rakastan kissoja! Unelmani on saada jonain päivänä ikioma katti, mutta se saa toistaiseksi vielä odottaa kunnes asunnon neliöt kasvavat tarpeeksi (sydämeni tosin itkee verta tämän takia).
    Siksipä kun kerran aikaa tappaakseni kuljeskelin yliopiston kirjastossa ja löysin sattumalta pienen kirjasen nimeltään Elämäni kissat, oli innostukseni heti suuri. Ja kun lopulta aloin lukea alkusanoja, aiheutti jo se tällaisen reaktion:

Kirja ei tuottanut pettymystä. Se oli juuri sopivan suloinen sellaiselle kissoihin täysin höpsähtäneelle kuin minä. Kirja koostuu kymmenestä tarinasta, joissa Yorkshiressä eläinlääkärinä toiminut James Herriot kertoo elämänsä aikana kohtaamistaan mielenkiintoisista kissaherroista ja -neideistä. Elämäni kissat kirvoittaa naurunpyrskähdyksiä ja hymyjä mutta myös kyyneleitä. Tarinat ovat hauskoja ja hellyyttäviä, mutta mukana on paljon koskettavia käänteitä, joista jokainen kissoista pitävä varmasti herkistyy (ellei ole aivan sydämetön).

Mieleeni kohosi muutamia ajatuksia kirjan pohjalta. Ensinnäkin monessa tarinassa tulee esiin se, kuinka lohdullisia eläimiä kissat ovat. Kissat osoittavat suosiotaan ihmiseen silloin kun tahtovat, siksi se tuntuukin niin valtavan hyvältä kun kissa tuleekin äkkiä kiehnäämään ympärille. Kun surettaa, mikä voisikaan häätää murheet pois paremmin kuin huomiota kerjäävä, pehmeä ja lämmin karvakerä, joka törisee kuin paraskin moottori. Kissa vaatii ihmiseltä jakamattoman huomion, joten omat murheet on pakko unohtaa ja hellyydenkipeälle naukujalle täytyy hyväntahtoisesti naurahtaa.

Toisekseen kissat ovat loistavia siksi, että niiden luottamuksen voittaminen vie aikaa. Tämä näkyy kirjassa todella hyvin erityisesti Herriotin perheeb huomaan pesiytyneiden Ollin ja Inkun tapauksessa. Kun sitkeästi yrittää päästä kissan suosioon, se kyllä palkitsee aikanaan. Ymmärrän paremmin kuin hyvin James Herriotin kuvaamat onnen tuntemukset kun näin viimein käy. Se nimittäin tuntuu aivan naurettavan hyvältä.

Suosittelen Elämäni kissat -kirjaa siis kaikille kissoista pitäville. Tämä kirja auttoi minua muistamaan, kuinka paljon oikeastaan rakastankaan kissoja. Muistoihin palasivat kaikki jo menneet rakkaat mirrit, joista jokainen on jättänyt minuun jälkensä ja jotka pysyvät mielessäni aina. Ja tänä viikonloppuna pääsin myös tervehtimään sitä elämäni tällä hetkellä ainutta rakasta kissaa, 10 ja puoli vuotta vanhaa Nasu-rouvaa. Toivon todella, että kissat pysyvät tärkeänä osana elämääni aina.

James Herriotilta on ilmestynyt myös muita teoksia, joihin voisin itsekin tutustua. Tälle kirjalle on esimerkiksi vastine, Elämäni koirat, jos olet enemmän koirien kuin kissojen ystävä.