Lukeminen on viime aikoina maistunut taas paremmin kuin aikoihin. Koetan lisäillä kokkauskokemuksiakin lähiaikoina. Ongelmanani on vain se, että kamerani on melko hajalla, joten kuvamateriaalia blogiin ei välttämättä saada. Viime aikojen kokkausyrityksistä voisi mainita hyvin epäonnistuneen perunamuusin, joka oli tehty ilman kuorimaveistä ja vatkainta. Perunat keitettiin, sitten kuorittiin ja murskattiin lasipurkilla. Tuloksena oli kokkareinen, hyvin ällöttävä muusi. Tulos olisi kenties voinut olla parempi, jos perunat olisi keittänyt vielä pehmeämmiksi, mutta ne jäivätkin hitusen raaoiksi, minkä vuoksi kokkareet olivat hieman kovia. Yäk. Taidan jättää muusin teon siihen aikaan, kun minulla on vatkain, jolla tehdä tasainen, hyvä muusi.
Mutta nyt kerron saksalaisen Leonie Swannin hieman erilaisesta dekkarista Murha laitumella (alkup. Glenkill). Olin lukenut tämän kirjan aiemminkin, lukion ensimmäisellä luokalla eli noin 6 vuotta sitten. Piipahdimme Hämeenlinnan reissulla Abc:lla olevassa Kirjapörssissä. Sieltä löysin tämän kirjan halvalla, ja ilostuin, sillä olin jo jonkin aikaa pohtinut sen lukemista uudelleen. Mieleeni palaili jotakin loppuratkaisusta, mutta murhaajaa en muistanut lainkaan. Jotakin hyötyä siis huonomuistisuudesta!
Kirja alkaa siitä, kun George Glennin lampaat löytävät paimenensa eräänä aamuna murhattuna, lapio iskettynä ruumiin läpi. Uskolliset lampaat päättävät, ettei murhaajaa saa päästää kuin koiraa veräjästä, ja alkavat selvittää rikosta neiti Maplen, Glennkillin ja ehkä jopa koko maailman viisaimman lampaan johdolla. Monien vaiheiden ja lammasmaisten päätelmien seurauksena mysteeri alkaa vähitellen valjeta tämän sekalaisen lauman sorkissa.
Murha laitumella on tempaa lukijan mukaansa, niin että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Swann on hienosti saanut vangittua sen, millaisenä lammas saattaisi nähdä tämän maailman. Se avaa aivan uusia aisteja, joista hajuaisti on huomattavasti vahvin. Lammasetsivien etuna onkin se, että hajusta voi tunnistaa, valheteleeko ihminen vai ei. Ja pelonkin voi voittaa kun vain on tarkkaavainen ja oppii tuntemaan itsensä.
Vaikka pidin kirjasta todella paljon, sekä ensimmäisellä että toisella lukukerralla minua häiritsi rivien välistä luettava ainakin jonkin asteinen kristinuskon vastaisuus. Lampaiden tietämättömyydellä leikitellään kyllä hauskasti, mutta toisinaan siinä mennään mielestäni jo hieman yli. Kristityistä tuleekin kirjassa jokseenkin tekopyhä ja läpimätä vaikutelma.
Tätä seikkaa lukuunottamatta kirja oli todella hieno lukukokemus molemmilla kerroilla ja aion ehdottomasti tutustua siitä ilmestyneeseen jatko-osaan Ihmissutta ken pelkäisi. Jokaisen lampaan luonne on kuvattu hienosti, ja niistä muodostuu toimiva kokonaisuus, oikea lauma. Kirjaan mahtuu tunnelmia surumielisestä jännittävään, ja huumorikin sopii kirjaan hyvin. Tätä kutsuisin todelliseksi tarinaksi. Suosittelen kirjaa erityisesti niille, jotka haluavat laajentaa tapaansa katsoa maailmaa. Mutta olen kyllä varma, etteiGeorge Glennin lammaslauma jätä ketään kylmäksi.
"Mestarimetsästäjä, sen Maude tajusi heti. Niskaa pisteli, mieleen nousi ennen elämätön muisto ahtaista kivisistä rotkoista ja piileskelevistä rosvoista. "Susi!" se ajatteli. "Susi!"
Kun lampaalla on susi-ajatus, sen pitäisi oikeastaan määkiä ja juosta niin paljon kuin lampaankoivista lähtee. Mutta Maude pysyi paikallaan. Vihollinen oli liian lähellä, ja nyt kun Maide oli tunnistanut sen, haju saartoi sen joka puolelta. Vihollinen ei tullut lähemmäs, se oli jo paikalla. Maude ei tiennyt mitä tehdä. Se jäi seisomaan kuin hypnotisoituna ja jatkoi auttomana hengittämistä.
On hämmästyttävää, miten vaivattomasti pelko voi siirtyä lampaasta toiseen. Maude ei ollut liikkunut eikä päästänyt äännähdystäkään. Siitä huolimatta kaikki lampaat tiesivät heti suden olemassaolosta. Mauden kiivas hengitys kertoi, että vihollinen oli lähellä, Mauden haju oli muuttunut suolaiseksi, hajun karvaat pohjasävyt kertoivat paosta ja väijytyksestä. Niiden tykyttävät sydämet laukkasivat kaikkiin ilmansuuntiin. Mutta koska Maude ei liikkunut, muutkin seistä jököttivät paikallaan. Maude oli niiden varoituslammas, se tiesi vaarasta eniten. Kaikki tekisivät niin kuin sekin."
Leonie Swann: Murha laitumella. Suomentanut Helen Moster. WSOY, 2007.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti