Marenki

Minun täytyy vähän oikoa viimeisimmän blogitekstini sanomisia. Kirjoitin, etten pidä elämänkertateoksista. En tiedä miksi kirjoitin niin, kyllä minä niistä oikeasti pidän. Siis nimenomaan kristillisistä elämänkertateoksista. Sen sijaan en erityisemmin pidä tosielämään perustuvista elokuvista, koska niiden traagiset elämänkohtalot ovat masentavia. Sen sijaan kristilliset elämänkertateokset ovat ihania, koska ne päättyvät onnellisesti. Toki näidenkin ihmisten elämän varrella on usein todella traagisia päätöksiä ja menetyksiä, mutta mitä pahemmassa kurassa ne ihmiset ovat kulkeneet, sitä enemmän heidän kääntymyksensä koskettaa. Ei sillä, että toivoisin kenenkään joutuvan kokemaan sellaisia asioita, mutta on hienoa, että nämä ihmiset haluavat jakaa tarinansa ja antaa ihmisille toivoa siitä, että pohjaltakin voi päästä ylös Jumalan muuttavan voiman avulla. Ja mahtavaa on myös, että näiden ihmisten tarina jatkuu yhä!

Haluaisin lukea jatkossa Anton Laurilan elämäntarinan Surujeni juuret sekä Tästä poikki -teoksen, joka kertoo Jimmy “Hurma“ Huhtalan elämästä. Maalliselta puolelta ajatuksissani on jo jonkin aikaa muhinut Walt Disneyn elämänkerran lukeminen, valtava Disney-elokuvien ja sarjakuvien fani kun olen. Niiden Waltilta peritty kaava toimii yhä: “For every laugh, there should be a tear”. Täytyypä katsoa, saisiko nämä suunnitelmat joskus toteutettua.

No niin, nyt kun on vähän taas korjailtu omia möläytyksiä, voisi siirtyä varsinaiseen aiheeseen. Kun koulutyöt eivät innosta, mitä tehdä? Olen keksinyt pulmaan loistavan ratkaisun. Valmistaa jotakin hyvää, ja uunissa paistumisen aikana tekee kouluhommia. Itselläni on usein vaikeuksia keksiä tekemistä sillä aikaa, kun olen laittanut jotakin uuniin, mutta koulutyöt tuntuvat sujuvan! Ne eivät yleensä ainakaan imaise sisäänsä niin, ettei muistaisi kelloa katsoa (toki munakello tai kännykän muistutus on hyvä varokeino). Ja uunissa paistuva herkkuhan on todella hyvä motivaatiokeino. Lisäksi aina, kun ajatus katkeaa tai kirjoittaminen tai lukeminen jumittaa, voi pitää tauon menemällä katsomaan, miten paistuminen sujuu. Ja totta kai valmiit herkut siinä vieressä tietokonetta naputellessa piristävät työntekoa suuresti!

En ole tehnyt vielä lähes lainkaan makeita herkkuja, vaan lähinnä pikkusuolaisia. Nyt ajattelin viimein tehdä jotakin, mikä hieman korvaisi kaupasta ostettuja herkkuja. Tuossa joku päivä sitten jostain mieleeni pompahti, että haluaisin kokeilla tehdä marenkeja. En edes muista, miltä ne maistuvat, ja hiipiipä mieleen epäilys, että olenko koskaan edes maistanut! Tämä vääryys täytyy ehdottomasti korjata, joten tänään aion kokeilla niiden tekemistä.

Googletellessani ohjeita huomasin, että marengeille suositellaan mahdollisimman pitkää paistoaikaa. Siispä minulle tarjoutuu hyvä syy tehdä tällä ajalla luentopäiväkirjaani, jonka tekeminen tökkii pahasti. Kurssin aihe on tiede ja maailmankuvan kehitys, eikä minua kiinnostaisi tipan tippaa. Täydellistä marenkien teolle siis!

Eri vaihtoehtoja katseltuani  tämä Kotikokin ohje vaikutti parhaalta: marengit.

Tosin nyt pitää mennä sitten kauppaan ostamaan vaniljasokeria. No, pitää siellä käydä muutenkin, eikä matkakaan ole pitkä (tuossa heti kadun toisella puolella on kauppa). Ulkona vaan on pakkasasteita noin -12,5 ja sekin on kaltaiselleni vilukissalle liikaa. Vaan eipä auta. Takkia päälle ja menoksi.

12,5 riitti kyllä noinkin lyhyellä matkalla jäädyttämään nenänpään, kun tuuli vielä puhalteli sen verran puuskaisesti. No, nytpä on ainesosat koossa, joten ei kun hommiin. Tosin hienoa huomata nyt, että ohjeessa sanotaankin vanilliinisokeria eikä vaniljasokeria. Ei kai siinä muuten mitään, mutta vanilliinisokeri olisi ollut halvempaa. Höh.  Ai niin, ehdin jo lähestulkoon unohtaa, että minulla on toinenkin ongelma: minulla ei ole sauvasekoitinta! Milläs minä nyt vaahdon sekoittelen, käsinkö? On minulla kyllä sauvasekoitin, pitäisiköhän kokeilla sitä? Epäonnistumiseen ei tosin ole varaa, koska minulla on tasan 3 munaa. Jaa-a.

Okei, Google auttaa taas. Ilmeisesti käsin vatkaaminen on marenkien teossa suorastaan parempi vaihtoehto. Hienoa! Sitten vain hommiin. Se vaan vielä hermostuttaa, että saanko valkuaiset ja keltuaiset eroteltua niin, ettei keltuaista pääsisi valkuaisten sekaan lainkaan. Olen munien kanssa vähän toistaitoinen (Okei, olen oppinut rikkomaan munan niin, ettei se sotke käsiäni kovin pahasti, mutta vähän, öh, mielenkiintoisella tyylillä  ja vaihtelevalla menestyksellä se sujuu... No, kokeillaan!

Voi ei! Meni sitä keltuaista ihan pikkusen! Muna numero kaksi petti minut! (Kolmas kyllä meni taas nätisti.) Ja milläpäs sen sieltä saa pois? (Minä en ainakaan saanut, vaikka yritin kyllä). Saa nähdä miten nyt sitten käy.

No niin. Pelkäksi luiruksihan se sitten jäi. En tiedä johtuiko sitten siitä keltuaisesta vai aloinko lisäämään sokeria liian aikaisin. Laitoin sen kuitenkin uuniin, ehkä siitä tulee ihan siedettävää. Nytpä sitten odotellaan ja aletaan kirjoittaa luentopäiväkirjaa. Tuntuu kyllä taas niin urpolta, kun onnistun sössimään yksinkertaisimmankin asian. Mutta ainakin voi jännityksellä odottaa, mitä tuosta syntyy!

 
Lopputuloksena oli ensinnäkin keltuaisista tehty todella omituinen pääruoka, joka koostui keltuaishötöstä, paistetuista nakkipalasista sekä paahtoleivästä. Kyllähän sitä söi, mutta se keltuaishöttö oli kyllä outoa. Ja jälkiruokana... hattaraa? Se maistuu ihan hattaralta ja on tahmeaa. Tuon "marenki"levyn alaosa ei näet hyytynyt ja on tahmeaa (ja kuumaa!), päällys taas rapeaa ja murenevaa. Onhan se makeaa ja ihan hyvän makuista, mutta ei kyllä ollut suunnitelmana tehdä sellaista...

Ei mennyt niin kuin Strömsössä, siis. Mutta ehdottomasti kokeilen toistekin ja vielä minä onnistun! Ja tärkeintähän on, että tavoitteeni toteutui, eli sain kirjotettua luentopäiväkirjaani yli sivun verran. Olen todella, todella iloinen päästyäni antiikin sudenkuopasta keskiajan puolelle! Hermot siinä tosin menivät, joten keskiaika saa vielä odottaa, mutta tulipahan siivottua jäljetkin ja tiskattua.

Tällaiset olivat seikkaluni tänään, ensi kertaan taas!