3. Piparminttupoika

Tänään voisin kertoa viimeksi lukemastani kirjasta, joka on Tiina Lehtinevan Piparminttupoika. Tämä kirja huokutti minua jo heti nähdessäni sen ensimmäisen kerran sen punavalkoraitaisten kansien vuoksi. Vihdoin viimein bongasin sen kirjastosta ja päätin lainata sen. Aiemmin olin lukenut Lehtinevan ensimmäisen teoksen Unelmien painajainen heppatyttöaikojeni muistoksi.

Piparminttupoika kertoo Lotasta, joka on parantumassa syövästä suuren leikkauksen  jälkeen. Hän tapaa pojan, Jooan, jonka kanssa Lotta alkaa pohtia mahdollista syvempää tulevaisuutta. Lotan täytyy painia itsetuntonsa ja sisäisen epävarmuutensa kanssa ja  voitettava ne parantumisensa matkalla.

Kirja alkoi lupaavasti ja kiinnostavasti. Henkilöt on hyvin tehty ja luotu ja tarinan ristiriidat tulevat hyvin jännitteisinä esiin jo alussa. Kirjan eteneminen oli kuitenkin itselleni hienoinen pettymys. Alussa esiintuodut ristiriidat eivät täysin selvinneetkään ja kirja jäi ikään kuin kesken. Päähenkilö  kyllä  kasvaa kirjan aikana ja lähtee tavoittelemaan unelmiaan, mutta moni asia jää hieman keskeneräiseksi.

Mitä kirja kuitenkin antoi minulle? Se herätti ajatuksia  sairaudesta, ja siitä kuinka paljon siitä toipuminen vaatii henkisesti. Usein muistetaan vain fyysisesti rankat sädehoidot, mutta paljon vaatii myös leikkauksen jälkeinen normaaliin elämään palaaminen. Kun hiukset ja kulmakarvat ovat poissa ja kadulla ihmiset tuijottavat, voi olla vaikeaa luottaa siihen, että on silti kaunis ja arvokas jonkun silmissä. Kirja kertoo hienon tarinan Lotan etenemisestä ja takapakeista, ja siitä, kuinka itseluottamus vähitellen kasvaa. Silloin vaikeat kokemukset muuttuvat vähitellen vahvuudeksi.

"En voinut enää mitään sille, että  kyyneleet kohosivat silmiini. Kovensin vauhtia ja kiiruhdin pois. Käännyin sivukadulle ja jatkoin matkaa. Pysähdyin vasta, kun en nähnyt enää muita ihmisiä. Kävelin kohti läheistä puistoa ja istuuduin penkille. Vapisin ja itkin. Yritin pidätellä kyyneleitä, mutta siitä ei tullut mitään. Sain sentään hillittyä ääneni, etten parkunut kovaan ääneen.

Kaikki aikaisempi itsevarmuus oli poissa. Minua hävetti. En tajunnut, kuinka olin sillä tavalla voinut lähteä kaupungille. Ihmiset puhuivat minusta ja tuijottivat, ne pitivät minua ihan idioottina! Tunsin itseni niin tyhmäksi. Miten saatoin luulla, että kaikki menisi mutkattomasti? Ettei kukaan huomaisi...

Pyyhin kyyneleitä ja yritin hillitä itseäni. Meni kauan ennen kuin olin rauhoittunut sen verran, että pystyin jatkamaan matkaa. Kävelin poispäin keskustasta. Suuntasin kotiin, mutta menin kiertotietä. En halunnut törmätä keneenkään. Olo oli musertunut. Pidin katseeni alhaalla ja maleksin kohti kotia."

2. Hoosianna

Ensimmäinen adventti. Vietin viime yön ja suurimman osan tätä päivää lapsuudenkodissani, koska eilen oli sisarenpoikani 3-vuotissyntymäpäivä. Niinpä tutkin siellä tänään kirjahyllystä, mitä hauskaa tämän päivän blogipäivitykseeni keksisin. Käteeni osui monesti naurattanut Kaskuja Herran huoneesta... ja vähän muualtakin, jonka on koonnut Toivo Haapala. Kirja sisältää hauskoja hengellisissä piireissä sattuneita tapauksia. Ensimmäisen adventin kirkonmenoihinhan tämä sopii siis hyvin. Tässä siis muutamia suosikkejani kyseisestä kirjasta:

"Uusi helluntaisaarnaaja päätti vierailla ahkerasti seurakuntalaisten kodeissa, jotta tutustuisi mahdollisimman pian kaikkiin veljiin ja sisariin. Eräässä talossa oltiin ilmiselvästi kotona, mutta kukaan ei tullut avaamaan ovea. Niinpä saarnaaja pudotti käyntikorttinsa postilaatikkoon, mutta kirjoitti ensin kortin toiselle puolelle viestin: "Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen ja me aterioitsemme yhdessä", Ilm. 3:20.
Seuraavan sunnuntain jumalanpalveluksen oli rahojen joukossa käyntikortti, jossa oli viesti saarnaajalle: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olin alasti, ja siksi piilouduin", 1. Moos 3:10."

"Uusi saarnaaja oli päässyt puheessaan hyvään vauhtiin, kun hän yhtäkkiä  totesi päänsä olevan täysin tyhjä. Hän ei muistanut mitään, mitä seuraavaksi sanoa. Raamattukoulussa hän oli saanut neuvon, että tällaisessa tapauksessa on hyvä palauttaa mieleen muistikatkosta edeltänyt asia. Siitä voisi sitten päästä eteenpäin. Näin saarnaaja tekikin.
"Katso, minä tulen pian!" hän sanoi. Mutta edelleen hänen muistinsa pysyi tyhjänä. Hän yritti uudestaan:
"Katso, minä tulen pian!" Ja yhä vain tyhjyys täytti hänen päänsä. Saarnaaja yritti kolmannen kerran. Hän kurottautui saarnatuolissa eteenpäin, tarttui käsillään pöydän laitoihin ja huusi:
"Katso, minä tulen pian!" Siinä samassa saarnatuoli antoi periksi ja saarnaaja syöksyi pöydän yli lattiatasolle suoraan etupenkissä istuvan mummon syliin. Saarnaaja kömpi nolona ylös ja yritti selitti selittää tapahtumaa mummolle, mutta tämä hymyili iloisesti, heilautti kättään ja sanoi:
"Kaikki on aivan kunnossa, hyvä saarnaaja. Tämähän oli minun virheeni. Minun olisi pitänyt ajoissa hypätä alta pois, koska te jo kolmesti ilmoititte tulostanne."

"Uskontoläksyn muistelua:
- Jumala teki Israelin kanssa liiton ja pani sen merkiksi sateenvarjon taivaalle.
- Lähtiessään  Egyptistä israelilaiset veivät Joosevin luut Kanadaan."

"Luettele Suomen keskiaikaiset piispat.
-Matti Maaton, Vaskodakama ja Kristoverkolmupus."

P.S. Anteeksi tämän luukun myöhästymisestä! Koetan saada ne jatkossa valmiiksi aiemmin :)

1. Joulukalenteri

Ensimmäinen päivä joulukuuta. Joulunaika on virallisesti alkanut. Olen jouluihminen pahimmasta päästä, ja perinteekseni on tullut kiusata ystäviäni kirjoittelemalla jonkinlaista joulukalenteria joka vuosi. Viime vuonna pidin erillistä blogia, joulu(kalenteri)blogia. Sitä edellisenä vuonna kirjoitin joka päivä jatkuvaa tarinaa, joka sekin löytyy yhä täältä Tänä vuonna ajattelin toteuttaa joulukalenterini tässä blogissa, sen teemaa mukaillen. Eli suosikkikirjoistani sekä kenties uusistakin tuttavuuksista tulee olemaan puhetta tänä kuukautena, sekä myös enemmän tai vähemmän jouluisia ruokakokeiluja. Yllätysluukkujakin ehkä ilmestyy, joten pysykää kuulolla. Tämä on viimeinen tunti ennen päivän vaihtumista, ja viime hetkellä päätin toteuttaa tämän projektin. Ja olen itse asiassa melko innoissani!

Tänään ajattelin mainostaa loppukesästä lueskelemaani Heli Laaksosen Sulavoi-runoteosta. Laaksonen on tunnettu lounaismurteella kirjoittamisestaan. Aiemmin olin lukenut hänen näytelmänsä Lukkosulaa ja lumpeenkukkia, josta pidin todella paljon. Niinpä lainasin äitini hyllystä runokokoelman, jota olin jo muutaman kerran epäröiden selaillut. Pidin teoksesta hirmuisesti. Pidän kovasti murteista, vieraastakin. Runojen lukeminen on ensin hieman tavaamista, mutta pian murteeseen alkaa päästä sisälle. Lisäksi Laaksonen osaa ilmaista asiat herttaisesti ja oivaltavasti.

Avioehto

Ehto o ehrotoine.

Eräpäivän mennä mettä.

Määl tarkoteta munt ja sääl sunt.

Sopimukse saa purkka, jos ossa koota kans.

1. Jos sää lähret, mää saan pittä kaik.

2. Jos mää lähren, otan sunt mukka.

Allekirjotus tähä _______________________________

Erityisesti pidin Laaksosen rakkausaiheisista runoista. Niissä arki ja rakkaus kietoutuvat toisiinsa. Osaltaan syynä oli tietenkin oma tuore seurustelusuhde, jonka myötä monet runoista tuntuivat puhuvan täsmälleen omasta elämästäni. Eristyisesti useassa runossa puhutaan Eerikistä ja Kaarinasta, mikä tuo myös mukavaa tuttuuden tunnetta, ikään kuin heidät tuntisi entuudestaan. Halonhakkaajan puhelin on kii kuvaa kenties parhaiten omia tuntojani tänään, kun poikaystäväni on Venäjällä tavoittamattomissa ja voi, kuinka haluaisin kertoa kaikki suuret ja pienet uutiseni, mutten pysty. Siksi tämä runo minun ja teidän päivänne piristykseksi.

Halonhakkaajan puhelin on kii

Prinsessan päiv ei men ninko tahtois menevä,

Kruunu takerttu koko ajan pyykkinaruihi

eikä ripustamisest tul mittä.

Hän soitta kolmannen kerra, vaik tiätä, ete vastat.

Assia ei ol mut see on kiireellist.

Hän sanosis:

Eerikki, arva mitä,

mu ikkunalaural o linnu varppa jälje lumes,

mää olen löytän hienon tiä meil,

     kun tarttis hiuka appu taas,

     osasin peril, kehu munt,

     sain klasist haava, tul puhaltama

     lämmitin talo ja puus huus hullu pulu,

     kuljin kaisliko läpitte ja ajattelin meit.

On päivi ko mää tahron sunt kokonas

ja päivi ko mää tahtosin sunt kaikkines päivines

ja muit päivi on kans, ettet peljästy.

Eerikki hei, arva mitä,

ei mittä

ja kaik mitä ossan sanno.

Pinaattiohukaiset

Heipä hei! Nyt on pitkästä aikaa aidon ja yksinomaan kokkaukselle omistetun blogipäivityksen vuoro. Kävin pari viikkoa sitten Espoossa tapaamassa hyviä, hyviä ystäviäni ja satuin selailemaan siellä Opiskelijan keittokirjaa, johon investoimista olen itsekin miettinyt joskus muinoin sitä kuitenkaan toteuttamatta. Bongasin kirjasta melko yksinkertaiselta vaikuttavan pinaattilettujen ohjeen, jonka innoissani rustasin itselleni ylös. Itse tehdyt pinaattiletut ovat näet jo jonkin aikaa olleet mietinnän alla ja nyt kun hyvältä vaikuttava ohje ilmaantui, päätin kokeilla.

Tänään siis on se päivä, jolloin koetan tehdä ensimmäistä kertaa elämässäni kotitekoisia pinaattilettuja. Olen vuosien varrella ollut hyvin ahkera kaupasta ostettujen pinaattilettujen syöjä nirsouteni vuoksi, ja kyllä ne nykyäänkin silloin tällöin maistuvat.

Ohje on tässä:

2 kananmunaa
200 g hienonnettua (pakaste)pinaattia
5 dl maitoa
2½ dl vehnäjauhoja
½ tl suolaa
1 rkl ruokaöljyä

Vatkaa kananmunien rakenne rikki ja lisää loput aineet joukkoon hyvin vatkaten. Anna ohukaistaikinan turvota hetki. Paista ohukaiset kuumalla pannulla rasvassa.

Teen tämän ohjeen tällä kertaa puoliksi, koska lähikaupassani myydään pakastepinaattia ainoastaan 150 gramman pusseissa, joten kun teen nyt puolikkaalla ohjeella, minulla on jo ensi kerralla puuttuvat 50 g valmiina. Eläköön naisten logiikka(ko?)!

Ensimmäinen tajuamani ongelma: pinaatti on jäässä ja se pitäisi luultavasti sulattaa, jotta sen saa vatkattua taikinaan. Hmmm. Voiko pinaattia sulattaa mikrossa? Koska minähän haluan vain sen 100 grammaa... Eikä minulla ole aikaa antaa sen sulaa itsekseen. Kokeillaan!

Pinaatista tuli juuri sellaista vihreää mössöä kuin oletinkin, joten katsotaan millaista siitä tulee. Pinaatin pyöriessä mikrossa ehdin vatkata munat ja nyt sitten muita aineita lisäilemään. Ja nyt pitäisi sitten olla tarkkana, että kaikkea sitten menee se puolet vain...

Ja valmis taikinä näyttää... Pinaattikeitolta. Voisikohan valmiista pinaattikeitosta tehdä pinaattilettuja? Ehkä ei... Mutta takaisin asiaan: minulla ei ole muuten vieläkään minkään näköistä vispilää! Kenties siksi taikinaan jäi jauhopaakkuja, haarukka kun ei mikään maailman paras korvike ole. Nyt taikina saa turvota hetken ja sitten alkaa paistamisosuus.

En oikein tiennyt, minkä kokoisia letuista pitäisi tehdä. Siksi ajattelin tehdä erikokoisia mallikappaleita. Ensimmäisestä tuli melko ohut. Enemmän taikinaa pannulle siis vain. Seuraava lettu taas paisui sitten lähes pannun kokoiseksi. Ja nyt sitten vasta tajusin, että lettujahan voi hyvin pannullakin puolitella! Koko pannulle siis riittävä kerros taikinaa ja se neljään osaan tai puoliksi, niin halleluja, hyvä tulee.

Taikinaa kannattaa muuten aina hieman sekoitella ennen kuin se länttää pannulle, jotta aineksia on tasaisesti. Muuten letuista näyttäisi tulevan hyvin erilaisia koostumukseltaan. Lisäilin myös öljyä pannulle välissä, aivan kuten tavallisia lettuja paistaessa, jotta pinaattiletut eivät tartu kiinni pannuun ja kääntyvät helpommin ja nuhjuuntumatta.

Ensimmäinen lettu

Ensimmäinen onnistunut lettu

Oma suosikkilettuni.

Loppukommentit: Pinaattiletuistani tuli oikein hyviä! Tykkäsin. Ensimmäisistä tosin tuli melko nuhjuisia, mutta opittuani parhaan tekniikan niistä tuli oikein hyviä ja ehjiä. Paras lettuni oli suhteellisen ohut ja mukavan huokoinen, mutta kuitenkin kääntyi melko hyvin pannulla.

Söin pinaattiohukaiseni nuudeleiden kera. Makaroni ja riisi varmasti kävisivät hyvin myös, ja perunat. Minkäänlaista kastiketta en tullut tehneeksi, vaikka pinaattiletut olisivat sitä kyllä kaivanneet. Jokin jogurttipohjainen kastike olisi varmasti hyvä tai juustokastike tai perus vaalea kastike. Kastikkeiden teossa olen vielä täysin aloittelija, mutta siinäpä sitten haastetta tulevaan.

Sitten vielä annoksen koosta. Puolikkaasta annoksesta tuli hyvin yhdelle ihmiselle riittävä satsi. Itselläni lettuja jäi vielä ylikin. Eli varsin hyvät eväät tulisi koko annoksesta; siitä riittäisi varmaankin kolmellekin. Pinaattiletut ovat hyvin täyttävä ja terveellinen ruoka ja todellakin helppoja laittaa, kun tällainen poropeukalokin onnistuu.

Kesän kertausta

Hei taas. Syksy on täällä Oulun puolessa jo pyörähtänyt käyntiin ja hyvin meneväisen ja kiireisen kesän jälkeen ehtii vihdoin viimein päivittää tätä blogiakin. Upea kirjakesäni ikävä kyllä meni jotakuinkin plörinäksi. Muutaman teoksen ehdin kahlata heinä- ja elokuun aikana, mutta tuore seurustelusuhde ja työt veivät muutoin melko lailla aikani täysin. Anteeksi siis!

Suuri projektini oli alun perin paikata eräs melko paksu aukko suomalaisessa yleissivistyksessäni, mutta se nyt sitten jäi. En paljasta, mikä kyseinen teos olisi ollut, koska aion vielä joskus lukea sen! Pysykää siis kanavalla... Sen sijaan perinteeksi muodostunut kesäkuukausien aikana luettu näytelmäteos sai jatkoa Aleksis Kiven Nummisuutareista. Valitsemani näytelmät näyttävät jostain syystä painottuvan komediaan, sillä viime kesänä luin Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään?.

Nummisuutarit on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, koska lukiossa aikoinaan luettu Seitsemän veljestä kolahti kovaa ja jo silloin Kiven muu tuotanto kiinnosti. Pidinkin näytelmästä kovasti. Perusjuonena Nummisuutareissa on se, että Nummisuutarin poika Esko lähtee kosiomatkalle, mutta perillä odottavatkin morsion häät toisen miehen kanssa. Jännitettä tilanteeseen tuo se, että pelissä on rahasumma, jonka saa joko Esko tai ottotytär Jaana riippuen siitä, kumpi menee aiemmin naimisiin. Lisäksi soppaa sekoittaa entisestään juoppo veli ja karkuteillä oleva rosvo, josta on luvattu kelpo löytöpalkkio.

Pidin näytelmässä siitä, että juonessa on paljon arvaamattomia käänteitä, jotka lähtevät viemään sitä aivan uuteen suuntaan. Aleksis Kivi on taitava punomaan tarinaa ja kohtaukset ja dialogi ovat hyvin eläviä. Toki teoksen ikä näkyy kielessä ja taustalla olevasta kulttuurista, joka voi nykylukijalle olla vaikeaa ymmärtää ilman suurempaa perehtymistä. Suosittelen Nummisuutareita kuitenkin eristyisesti suomalaisen klassikkokirjallisuuden ystäville.

Toinen teos, jonka tässä blogipäivityksessäni tahdon mainita on Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi, jonka luin englanniksi. Tämäkin teos on ehdoton klassikko lastenkirjallisuudessa. Se on kuitenkin hyvinkin sopiva myös aikuiseen makuun, sillä se sisältää hyvää pohdintaa ja symboliikkaa tästä maailmasta, rakkaudesta ja kaipuusta. Pikku Prinssin matka halki avaruuden välittää hienon kuvan pakenemisesta ja sen ymmärtämisestä, että rakkauteen kuuluu myös vastuu.

Pikku Prinssi on hyvin kaunis ja surumielinenkin kertomus. Itseäni kosketti eniten Pikku Prinssin kohtaaminen aavikkoketun kanssa ja ajatus kesyttämisestä:

"'Men have forgotten this basic truth,' said the fox. 'But you must not forget it. For what you have tamed, you become responsible for ever.'"

Kirjojen lisäksi kokkaussarallakin on tapahtunut sentään jotain. Poikaystäväni on minua ehkä hitusen parempi kokkauspuuhissa, mutta ensimmäisellä kerralla luonani vieraillessaan hän onnistui sulattamaan kuumalle levylle palan muovipussia (mikä todistaa, että hellani levyjen säätimet ovat todella kummallisessa järjestyksessä!). Yhdessä olemme tehneet muun muassa hyvin kokkareista perunamuusia sauvasekoittimen avulla (joka tosin oli maultaan kelvollista) ja onnistunutta pitsaa oikein hyvällä pitsapohjan ohjeella (Muistaakseni tämä). Uusin poikaystäväni minulle opettama asia on sweet chili sauce, joka sopii lähes kaiken ruuan kanssa. Sotkimme sitä turkkilaisen jogurtin kanssa, jolloin siitä tuli varsin hyvä, halpa ja yksinkertainen kastike vaikkapa lihapullien kanssa. Tänään kokeilin myös sweet chili saucea riisin kanssa, ja toimii! Seuraavaksi aion kokeilla sekoittaa sitä jauhelihaan kastikkeeksi.

Tärkeä löytö on myös se, että yhdessä tekeminen on mukavaa ja myös virheille on hauskempaa nauraa yhdessä.

Kirjoja kiireenkin keskellä

Tässä kuussa on ollut melkoisen paljon kaikenlaista hulinaa. Ensin oli vuorossa fifteenleiri Keuruulla, ja viides isosen nimikyltti löysi tiensä ilmoitustaululleni. Mahtava leiri oli jälleen kerran, ja sen jälkeen oli muutama päivä lepoa ja palautumista ja sitten... takaisin Keuruulle! Helluntailaisten Juhannuskonferenssiin, tuttavallisemmin konffaan siis. Todella mahtavaa oli sielläkin, sillä menin paikalle henkisesti täysin loppuun ajettuna ja takaisin tulin taas virkistyneenä. Konffassa olen aina saanut juuri sen, mitä olen kulloinkin tarvinnut. Jeesus ei ikinä petä.

Kaiken tämän vuoksi olen tässä kuussa saanut vain ja ainoastaan kaksi kirjaa luettua, toisen ennen fifteeniä ja toisen ennen konffaa. Kerron niistä siis hieman.

Ensimmäinen kirja olikin varsinainen riippakivi. Pitkin toukokuuta sitä lueskelin ja fifteeniä edeltävänä iltana/yönä luin sen viimein loppuun, koska en kerta kaikkiaan kestänyt ajatusta, että se olisi vielä kotona leirin jälkeen odottamassa keskeneräisenä. Kyseessä on Kate Mossen teos Labyrintti.

Lainasin tämän kirjan alunperin Arkeologia populaarikulttuurissa -kurssia varten, sillä kolmannen opintopisteen suorittamiseksi tuli lukea arkeologia-aiheinen kirja tai katsoa elokuva ja kirjoittaa essee. Lisäksi minua kiinnosti tämä kirja sen tyylikkäiden ja mielenkiinnon  herättävien kansien vuoksi.

Jouduin melko pian luopumaan aikeestani käyttää kirjaa koulutyöhön, koska en kerta kaikkiaan jaksanut lukea sitä vaadittavassa ajassa. Onhan kirjassa sitä paitsi yli 600 sivua ja aikaa oli vain pari viikkoa. Kirjassa minua ärsytti erityisesti se, kuinka hitaasti se eteni. Juoni ei juurikaan edennyt kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana. Vasta sen jälkeen juoni muuttui toiminnallisemmaksi ja siten mielenkiintoiseksi. Siitäkin huolimatta kirja oli mielestäni liian kliseinen ja ennalta-arvattavakin. Graal-aihe on jo mielestäni melko loppuun kaluttu. Da Vinci -koodia en ole tosin lukenut, mutta veikkaan pisteiden menevän reilusti sen puolelle.

Loppujen lopuksi kirja on varsin kelvollista luettavaa, vaikka alkua olisi mielestäni voinut tiivistää reilusti. Jokin syy Labyrintin bestselleriydelle on kuitenkin oltava, joten takana saattaa olla se, että niin sanottu action-kirjallisuus ei ole minuun juurikaan uponnut, vaikka olen kevään aikana lukenut muitakin samaan genreen sijoittuvia teoksia. Ehkäpä siksi tuomioni kirjasta on näin tyly. Ehkä paras anti kirjassa oli se, että tekstin seassa viljellään oksitaaninkielisiä ilmaisuja, jotka elävöittävät tekstiä ja tuovat keskiaikaisen Etelä-Ranskan elämänmenoa lähemmäksi lukijaa. Ranskan historia ei ole mielestäni ollut koskaan kovinkaan kiinnostavaa, mutta tämä kirja toi sitä lähemmäs omaa sydäntä. Hyvä!


Toinen kesäkuun teoksista tuli taas hotkaistua muutamassa päivässä. Kyseessä on eräs lempisarjoistani, Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii. Vuorossa oli sarjan kymmenes osa Teetä ja sympatiaa. Kirja jatkaa tutulla, ihanalla Afrikka-tyylillä eikä jättänyt tälläkään kertaa kylmäksi. Kirjan henkilöt ovat tulleet lukijalle jo hyvin eläviksi ja läheisiksi, ja siksi heidän kommelluksiaan voi seurata sydän lämpimänä ja eläytyen. Erityisen ihanaa on, että kirjan hahmo, joka on tähän mennessä tunnettu vain nuorempana apupoikana sai viimein nimen ja elämän.

Kirja oli jälleen täynnä afrikkalaista filosofiaa ja lämmintä tunnelmaa. McCall Smithin kirjoitustyyli tempaa lukijan mukaansa ja kirvoittaa sekä naurun hörähdyksiä että vakavia pohdintoja. Jos et ole vielä tutustunut kyseiseen sarjaan, suosittelen lämpimästi. Tämä kirja ei ollut sarjan paras, mutta se on samaa ihanaa tyyliä kuin aiemmatkin. Astu siis botswanalaisen naisetsivän sekä omapäisen sihteerin arkeen ja jätä Suomen kolea kesä taaksesi.


Heinäkuu näyttää muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tyhjältä, joten pääsen viimein lukemaan kesäkirjojen listaani sen lisäksi, että yritän saada omaa kirjoittamisprojektiani etenemään. Teen ensi viikolla myös paluun Ouluun, ja yritän herätellä leipomisinnostusta, jotta tämän blogin sisältö ei menisi liian yksipuoliseksi. Mutta hyvää kesän jatkoa ja ensi kertaan taas!

Rästejä ruksaamassa

Heipä hei taas!

On loistava keksintö kirjoittaa blogitekstiä juuri silloin, kun pitäisi aloittaa suursiivous. Pitäisi nimittäin saada Oulun kämppä kesäkuntoon, kun en luultavasti seuraavaan kuukauteen täällä käy. Ja pakastinkin pitäisi mussuttaa tyhjäksi, jotta tuon jääkaapinkin saisi pois päältä sähköä tuhlaamasta. Mutta nyt ei ole vielä sen aika, sillä olen todellakin saanut peräti kolme kirjaa vihdoin viimein luettua. Siksipä kirjoitan jokaisesta lyhyesti (ainakin yritän pitää asiani lyhyenä).

Ensimmäinen teos, jonka sain luettua loppuun oli Kate Jacobsin Pieni lankakauppa (Friday Night Knitting Club). Tämä olikin todella mieluista luettavaa raskaiden työpäivien jälkeen ja varsinkin tenttiin pänttäämisen väsyttämänä. Kirja, jota lukiessa ei tarvitse juurikaan ajatella, siis. Pieni lankakauppa kertoo Georgia Walkerista, yksitysyrittäjä-yksihuoltajaäidistä, jonka tuttua elämää saapuu sekoittamaan ihmisiä menneisyydestä. Tarinan keskiössä on Georgian lankakaupassa kokoontuva neulontakerho, jonka varsin erilaisten jäsenten elämän kiemuroita kirjassa myöskin seurataan.

Aloitettuani ajattelin, että tyyli ja itse juonikaan ei ole kummoinen eikä kirja vedä vertoja brittiläisille vastineilleen, Sophie Kinsellan ja Helen Fieldingin teoksille. Mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän kirjan sydämellinen ote ja hyvin rakennetut henkilöt alkoivat purra. Kirja paljastuikin taitavasti kirjoitetuksi ja yllättäväksi teokseksi, joka hyvin ymmärrettävästi kipusi aikoinaan nopeasti bestsellerilistalle ja kirjasta on tekeillä elokuvakin. Henkilökohtaisesti kiinnyn usein johonkin sivuhenkilöön enemmän kuin itse päähenkilöön, mutta tämän kirjan päähenkilöstä pidin paljon. Jokaisessa henkilössä näkyy hyvin vahvasti inhimillisyys; kuinka ihminen pelkää, rakastaa, tekee virheitä, ja kuinka jokaisella on oma menneisyytensä.

Lisäksi kirja aiheuttaa vahvaa neulomiskuumetta!


Toinen teos, jonka luin on Nikolai Gogolin Pietarilaisnovelleja, jonka lainasin jälleen kerran luovan kirjoittamisen kurssin aikana inspiraatioksi. Olin sitä paitsi pitkään halunnut lukea sen ystäväni suosituksesta. Todella antoisa tämä klassikkoteos olikin. Erityisesti ensimmäinen kolmesta novellista nousi suosikikseni. Siinä näet erään pietarilaismiehen nenä lähtee karkuteille. Nenän lisäksi kirjassa ovat novellit Takki sekä Hullun päiväkirja. 

Gogolin novellit ovat hyvin epätavallisia, ja niissä on paljon surrealistisia piirteitä. Nenässä ne näkyvät selkeimmin, mutta myös kahdessa muussa niitä on. Kaikissa novelleissa päähenkilön ahdinkoa ei nähdä, vaan virkavalta ohittaa heidän ongelmansa olan kohautuksella. Novellien päähenkilöt ovat myös sellaisia, jotka eivät ole erityisen rakastettavia. Erityisesti ensimmäisessä ja viimeisessä päähenkilöt ovat suorastaan ällöttäviä. Gogol on kuitenkin taitava kirjoittaja ja onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassa edes himpun verran sääliä henkilöitään kohtaan.

Tämä teos on hyvin virkistävää vaihtelua pääasiassa suhteellisen realistista kirjallisuutta lukevalle. Suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle, joka haluaa lukea jotakin erilaista.


Kolmannen tässä esittelemäni teoksen sain luettua tänä aamuna loppuun. Kyseessä on Joyce Meyerin Mielen taistelukenttä - voita mielesi linnakkeet Sanan avulla. Tämän kirjan lukeminen on ollut pitkä prosessi, sillä olen lukenut sitä vähitellen kuukausien mittaan. Hyväkin hengellinen opetuskirjallisuus näet on minulle melko vaikeasti lähestyttävää, ehkä koska se muistuttaa liikaa koulukirjojen lukemista, eritoten koska tein tästäkin kirjasta muistiinpanoja, koska se on lainassa ystävältäni.

Kirjan lähtökohtana on raamatunkohta 2. Kor. 10:4-5.:

"Sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia. Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle"

Meyerin pointti on nimen omaan, että se, mitä teemme juontuu suoraan siitä, mitä ajattelemme. Vihollinen pyrkii rakentamaan mieleemme linnoituksiaan, jotka ohjaavat ajatuksiamme pois Jumalasta. Meyer pyrkiikin tässä kirjassa juuri osoittamaan vääriä ajatusmalleja ja kertomaan, kuinka voimme niitä muuttaa. Itsensä kohtaaminen on avain muutokseen. Nimen omaan Jumalan Sanan avulla voimme tuhota linnakkeet mielestämme ja vangita jokaisen ajatuksemme kuuliaiseksi Kristukselle.

Suosittelen tätä teosta jokaiselle uskovalle, eritoten jos koet, ettet elä täyttä elämää Jumalalle. Tässä kirjassa on varmasti jokaiselle jotakin. Jokainen on erilainen ja jokaisella on omat heikkoutensa ja vahvuutensa ja siksi onkin hyvä, että erilaisia ongelmia käsitellään laajasti. Sain itse tästä kirjasta paljon irti ja tunnistin itsessäni aivan uusia puolia, joissa minulla on todellakin muutoksen paikka, jos haluan elää Jumalan tuntemisessa. Olen nyt toivottavasti valppaampi huomaamaan vääränlaiset ajatusmallit. Hienointa kirjassa on se, että korostetaan muutoksen tapahtuvan nimen omaan Jumalan avulla, eikä omin voimin.



Hups, hieman pitkäksihän tämä blogipäivitys sitten venähti. Toivottavasti jaksatte lukea sen ja toivottavasti saitte hyviä lukuvinkkejä. Lisää on tulossa kesän mittaan. Olen jo suunnitellut kesälle kirjalistaa, joka tahtoo tosin paisua yli äyräidensä ("voi, kun olisi kiva lukea nuokin, ai niin ja nämä!"). Hyvää kesän alkua kaikille, toivottavasti ilmat pysyvät hyvinä!

Päivitystä, päivittelyä ja pällistelyä

Anteeksi anteeksi anteeksi.

Viime kerrasta on jo noin kolme kuukautta! Kiire imaisi minut syvälle syövereihinsä. Ainahan sitä olisi jostain aikaa löytynyt, mutta ei. Olen pahoillani, lupaan tästedes kirjoittaa useammin nyt kun on taas aikaa. Edessä siintää jo upea kirjojen täyteinen kesä, ihanaa!

 Täytyy kyllä myöntää, että eipä tuota ole ollut juuri kirjoittamistakaan, koska kiire imaisi myös lukemiseen ja kokkailuun liikenevän ajan ja innon. Lukenut olen sentään himpun verran, erilaisia kirjasarjoja enimmäkseen, joten käsittelen niitä kokonaisuuksina myöhemmin, kun olen saanut ne loppuun. Ruuanlaitto sen sijaan jämähti nopeasti valmistettaviin perusruokiin, joten silläkään saralla ei ole juuri uutta. Ainoa suurempi kokkailu oli joskus maaliskuussa, kun tein kinkku-salami-paprika-piirakan ystävilleni illanviettoa varten. Se jäi hieman raa'aksi, mutta maistui hyvältä siitä huolimatta. Rakastan piirakoita, koska ne maistuvat hyvältä tämmöisen tohelonkin tekemänä eivätkä pienet mokat haittaa. Ai niin, ja pasteijoita kaupan lehtitaikinasta tein myös ja kinkkusalaattia, mikäli ne voi laskea suurempaa vaivaa vaativiksi. Savukinkku ja fetajuusto eivät ole kovin hyvä yhdistelmä salaatissa, koska lopputulos on aivan liian suolainen, tämä tuli todettua. Pasteijassa yhdistelmä sen sijaan toimii. Nam, voisin laittaa fetajuustoa kaikkeen.

Lukemisen saralta voisin mainita tarkemmin sen, että luin koulutyötä varten sarjakuvia, sillä esitelmän aiheena oli 'arkeologia sarjakuvissa'. Minun osuuteni koostui Aku Ankkojen selailusta. Oh boy, oh boy, oh boy, olisin voinut höpistä koko 20 minuuttia Akkarien arkeologihahmoista. Olen siis lukenut Akua pienestä pitäen ja erityisesti siinä 11-vuotiaana alkoi valtaisa Don Rosa -innostus, joka kantaa nykypäiväänkin, vaikkakin hienoisesti laantuneena. Siltikin meinasi polvet pettää alta, kun syksyllä 2010 kävimme kaverin kanssa hakemassa nimmarit.

Niin, takaisin koulutehtävään. Varsin huvittavia arkeologihahmoja Akkareista löytyy. Indiana Hopo -tarinoita lukiessa huvitti se, että Mikki on parivaljakosta usein se tieteellisempi osapuoli ja Indana taas lähinnä arvailee innostuksissaan ja hoitaa sen tappelemisen ja sellaisen. Arkeologit ovat sarjakuvissa myös hyvin omistautuneita työlleen: esimerkiksi professori Zapotek, kuuluisa arkeologi ja Ankkalinnan museon johtaja, käytti loton päävoiton rahansa ostaakseen museolle uusia kokoelmia. Jaaha.

Luin Aku Ankkojen lisäksi koulutehtävää varten Tinttejä. Muistan joskus 8-10-vuotiaana lainanneeni yhden Tintti-sarjiksen kirjastoautosta, mutta ei se sen ikäiseen vielä oikein uponnut, ja siksi Tintti on jäänyt minulle melko tuntemattomaksi. Pitäisi ehdottomasti lukea enemmän, sillä lainaamani kaksi albumia olivat todella hyviä. Lueskeltua tuli Faaraon sikarit sekä Auringon temppeli. Auringon temppelissä tosin arkeologiaa oli vähänlaisesti, toisin kuin sitä edeltävässä Seitsemässä kristallipallossa, jota en ole lukenut (vielä). Mutta jo Faaraon sikareissakin ilmeni hyvin mielenkiintoinen kuva arkeologiasta. Lukekaa itse ja katsokaa, huomaatteko työtavoissa jotakin omituista. Viihteenä Tintti on tietenkin erinomaista, jännittävää ja täynnä toimintaa. Lisäksi Kapteeni Haddockin merimiesmäinen kiroilu sekä Dupont&Dupondin ainaiset toilailut on hyvin viihdyttävää. Suosittelen lämpimästi!

No niin, eiköhän tässä ole mukavasti tullut käytyä vähän läpi viime kuukausien suurimpia saavutuksia. Ai niin, yksi lämpmästi suositeltava teos minulta on vielä mainitsematta! Nimittäin luovan kirjoittamisen kurssille runoja kirjoittaessani hain innoitusta lainaamalla kirjastosta Uuno Kailaan suomentaman Edith Södergranin runokokoelman Kultaiset linnut. Aivan upeita runoja! Tosin tämmöiselle umpiuskovalle jotkin runot olivat vaikeaa sulateltavaa, mutta todella kauniita ne ovat ja täynnä tunteita, riiipaisevia suorastaan. Jos pidät runoudesta edes himpun verran, lue Södergranin tuotantoa! Runoudessa on hienoa, että kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää, vaan tärkeämpiä ovat tunteet, joita runo herättää ja se, mitä se merkitsee juuri sinulle. Maistiaisena yksi suosikeistani Södergranilta, runo nimeltään Tähdet:

Yön tullen

minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule, tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

Kaura-mustikkamuffinit

Olen pahoillani, koulu ja muut kiireet ovat vieneet minut niin, että blogin kirjoittaminen on saanut jäädä. Ovatpa kokkailutkin jääneet enimmäkseen välttämättömään päivittäiseen pakasteesta lämmittämiseen. Tosin Operaatio Marengin yritys numero kaksi epäonnistui yhtä surkeasti kuin ensimmäinenkin. Laiha lohtu oli, että sain keltuaisista todella hyvää munakokkelia!

Onnistumisen iloa. Munakokkeli on yksinkertainen tehdä, munien sekaan vain esimerkiksi maitoa tai kermaa ja mausteita ja eikun pannulle koko ajan sekoittaen. Vaihtelua perusmunakkaaseen.

Kirjojenkin luku on hidastunut huomattavasti. Tänä aikana olen saanut ainoastaan pari kirjaa lueskeltua. Cecelia Ahernin Suoraan sydämestä oli jo aiemmin lukemistani saman kirjailijan teoksista tutuksi tullutta laadukasta hömppäkirjallisuutta, ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin romattisen kirjallisuuden ystäville. Kiireen keskellä on mukavaa lukea jotain kevyempää tasapainottamaan valtaisaa tiedon vyöryä, jota yliopistossa opiskelijan päähän kaadetaan.

Nyt minulla on hyvä syy pitää taukoa leipoakseni, sillä lupasin Facebookissa ruokapalkkaa sille, joka tulee vaihtamaan käytössäni olleen ikivanhan mikron omaani. Se ainainen kolina ja muu nimittäin on jo hieman pelottavaa. Niinpä minulla on nyt tilaisuus tehdä jo jonkin aikaa sitten kirjanmerkkeihini lisätyn ohjeen mukaan kaura-mustikkamuffinsseja. Kuulostavat sen verran simppeleiltä, että jopa minun pitäisi osata. Suurin haaste näyttäisi olevan taikinan annostelu muffinssivuokiin, mistä minulla ei ole lainkaan aiempaa kokemusta. Saapa nähdä, miten tässä käy.

Ohje löytyy jälleen Kotikokin sivulta.

Kannattaa muuten ottaa mustikat ajoissa sulamaan pakastimesta. Minun olivat puoliksi jäisen rouheen peitossa. Nyt se sentään on jo suurimaksi osaksi sulanut. Onneksi tuo mikro ei ole sentään aivan täysin hajonnut, että pystyn sulattamaan ne siellä.

Muffinssien teko alkoi mukavasti; kaikkea tuli sopiva määrä, mutta mustikoiden lisäämisen kohdalla tuli ongelmia. Ensinnäkin en ymmärtänyt sekoittaa taikinaa kunnolla ennen marjojen lisäämistä ja toisekseen laitoin niitä liikaa, lähes litran 3-4 desin sijaan. Hups. Eipä niitä sieltä enää poiskaan saanut kuin muutamia pinnalta. Taikinasta siis tuli epätoivoisen sekoittelun jäljiltä kummallisen violettia.

Koemaistaja saapui paikalle ja mikro saatiin vaihdettua. Sitten olikin sen maistamisen vuoro. Ensimmäinen arvio oli, että muffinssit eivät olleet tarpeeksi kiinteitä. Ne olisivat voineet olla hieman pitempään uunissa. Toinen pellillinen olikin ja niistä tuli paljon kiinteämpiä ja mureampia (tosin koemaistajani ehti lähteä ennen kuin pääsi kokeilemaan toista satsia, höh). Taikinaa oli hieman liikaa yhdessä muffinssivuoassa, joten leivonnaiset olivat levinneet epämääräisesti. Maku oli kuitenkin kuulemma ihan hyvä. Omasta mielestäni tosin mustikkaa olisi voinut olla vähemmänkin... Ja maitorahkaa myös (pakkaus sisälsi 250 g, joten arvioni 200 grammasta osui ehkäpä hieman yläkanttiin).

Parantamisen varaa siis on, mutta tilanne ei ollut täysin toivotonkaan. Kaipa se ihan hyvä merkki on, että vieras otti toisenkin muffinssin (ellei sitten silkasta kohteliaisuudesta). Kyllä minusta vielä harjoittelulla tulee mukiin menevä ruoanlaittaja, saattepa nähdä! 

Muffinssit ennen paistamista. Taikina oli kyllä todella epämääräistä violettia sörsseliä.

Vaan hyviä niistä tuli. Tässä kakkossatsin satoa.

Ja tässä hieman raa'aksi jäänyt ykkössatsi.

James Herriot: Elämäni kissat

Kun olin vielä nuori tyttö, olin tavattoman eläinrakas ja halusin tietää kaiken kaikenlaisista eläimistä. Toiveammattini oli eläintenhoitaja (eläinlääkäriksi en halunnut, koska en olisi halunnut joutua lopettamaan eläimiä). Vuosien mittaan tuo eläinrakkaus kuitenkin himmeni, vaikka yhä toki pidän eläimistä, mutta en yhtä palavasti kuin joskus.
    Poikkeuksena ovat kissat. Elämääni on aina kuulunut kissoja, joten elämä ilman niitä tuntuisi ehdottomasti vajaalta. Rakastan kissoja! Unelmani on saada jonain päivänä ikioma katti, mutta se saa toistaiseksi vielä odottaa kunnes asunnon neliöt kasvavat tarpeeksi (sydämeni tosin itkee verta tämän takia).
    Siksipä kun kerran aikaa tappaakseni kuljeskelin yliopiston kirjastossa ja löysin sattumalta pienen kirjasen nimeltään Elämäni kissat, oli innostukseni heti suuri. Ja kun lopulta aloin lukea alkusanoja, aiheutti jo se tällaisen reaktion:

Kirja ei tuottanut pettymystä. Se oli juuri sopivan suloinen sellaiselle kissoihin täysin höpsähtäneelle kuin minä. Kirja koostuu kymmenestä tarinasta, joissa Yorkshiressä eläinlääkärinä toiminut James Herriot kertoo elämänsä aikana kohtaamistaan mielenkiintoisista kissaherroista ja -neideistä. Elämäni kissat kirvoittaa naurunpyrskähdyksiä ja hymyjä mutta myös kyyneleitä. Tarinat ovat hauskoja ja hellyyttäviä, mutta mukana on paljon koskettavia käänteitä, joista jokainen kissoista pitävä varmasti herkistyy (ellei ole aivan sydämetön).

Mieleeni kohosi muutamia ajatuksia kirjan pohjalta. Ensinnäkin monessa tarinassa tulee esiin se, kuinka lohdullisia eläimiä kissat ovat. Kissat osoittavat suosiotaan ihmiseen silloin kun tahtovat, siksi se tuntuukin niin valtavan hyvältä kun kissa tuleekin äkkiä kiehnäämään ympärille. Kun surettaa, mikä voisikaan häätää murheet pois paremmin kuin huomiota kerjäävä, pehmeä ja lämmin karvakerä, joka törisee kuin paraskin moottori. Kissa vaatii ihmiseltä jakamattoman huomion, joten omat murheet on pakko unohtaa ja hellyydenkipeälle naukujalle täytyy hyväntahtoisesti naurahtaa.

Toisekseen kissat ovat loistavia siksi, että niiden luottamuksen voittaminen vie aikaa. Tämä näkyy kirjassa todella hyvin erityisesti Herriotin perheeb huomaan pesiytyneiden Ollin ja Inkun tapauksessa. Kun sitkeästi yrittää päästä kissan suosioon, se kyllä palkitsee aikanaan. Ymmärrän paremmin kuin hyvin James Herriotin kuvaamat onnen tuntemukset kun näin viimein käy. Se nimittäin tuntuu aivan naurettavan hyvältä.

Suosittelen Elämäni kissat -kirjaa siis kaikille kissoista pitäville. Tämä kirja auttoi minua muistamaan, kuinka paljon oikeastaan rakastankaan kissoja. Muistoihin palasivat kaikki jo menneet rakkaat mirrit, joista jokainen on jättänyt minuun jälkensä ja jotka pysyvät mielessäni aina. Ja tänä viikonloppuna pääsin myös tervehtimään sitä elämäni tällä hetkellä ainutta rakasta kissaa, 10 ja puoli vuotta vanhaa Nasu-rouvaa. Toivon todella, että kissat pysyvät tärkeänä osana elämääni aina.

James Herriotilta on ilmestynyt myös muita teoksia, joihin voisin itsekin tutustua. Tälle kirjalle on esimerkiksi vastine, Elämäni koirat, jos olet enemmän koirien kuin kissojen ystävä.