Tänään voisin kertoa viimeksi lukemastani kirjasta, joka on Tiina Lehtinevan Piparminttupoika. Tämä kirja huokutti minua jo heti nähdessäni sen ensimmäisen kerran sen punavalkoraitaisten kansien vuoksi. Vihdoin viimein bongasin sen kirjastosta ja päätin lainata sen. Aiemmin olin lukenut Lehtinevan ensimmäisen teoksen Unelmien painajainen heppatyttöaikojeni muistoksi.
Piparminttupoika kertoo Lotasta, joka on parantumassa syövästä suuren leikkauksen jälkeen. Hän tapaa pojan, Jooan, jonka kanssa Lotta alkaa pohtia mahdollista syvempää tulevaisuutta. Lotan täytyy painia itsetuntonsa ja sisäisen epävarmuutensa kanssa ja voitettava ne parantumisensa matkalla.
Kirja alkoi lupaavasti ja kiinnostavasti. Henkilöt on hyvin tehty ja luotu ja tarinan ristiriidat tulevat hyvin jännitteisinä esiin jo alussa. Kirjan eteneminen oli kuitenkin itselleni hienoinen pettymys. Alussa esiintuodut ristiriidat eivät täysin selvinneetkään ja kirja jäi ikään kuin kesken. Päähenkilö kyllä kasvaa kirjan aikana ja lähtee tavoittelemaan unelmiaan, mutta moni asia jää hieman keskeneräiseksi.
Mitä kirja kuitenkin antoi minulle? Se herätti ajatuksia sairaudesta, ja siitä kuinka paljon siitä toipuminen vaatii henkisesti. Usein muistetaan vain fyysisesti rankat sädehoidot, mutta paljon vaatii myös leikkauksen jälkeinen normaaliin elämään palaaminen. Kun hiukset ja kulmakarvat ovat poissa ja kadulla ihmiset tuijottavat, voi olla vaikeaa luottaa siihen, että on silti kaunis ja arvokas jonkun silmissä. Kirja kertoo hienon tarinan Lotan etenemisestä ja takapakeista, ja siitä, kuinka itseluottamus vähitellen kasvaa. Silloin vaikeat kokemukset muuttuvat vähitellen vahvuudeksi.
"En voinut enää mitään sille, että kyyneleet kohosivat silmiini. Kovensin vauhtia ja kiiruhdin pois. Käännyin sivukadulle ja jatkoin matkaa. Pysähdyin vasta, kun en nähnyt enää muita ihmisiä. Kävelin kohti läheistä puistoa ja istuuduin penkille. Vapisin ja itkin. Yritin pidätellä kyyneleitä, mutta siitä ei tullut mitään. Sain sentään hillittyä ääneni, etten parkunut kovaan ääneen.
Kaikki aikaisempi itsevarmuus oli poissa. Minua hävetti. En tajunnut, kuinka olin sillä tavalla voinut lähteä kaupungille. Ihmiset puhuivat minusta ja tuijottivat, ne pitivät minua ihan idioottina! Tunsin itseni niin tyhmäksi. Miten saatoin luulla, että kaikki menisi mutkattomasti? Ettei kukaan huomaisi...
Pyyhin kyyneleitä ja yritin hillitä itseäni. Meni kauan ennen kuin olin rauhoittunut sen verran, että pystyin jatkamaan matkaa. Kävelin poispäin keskustasta. Suuntasin kotiin, mutta menin kiertotietä. En halunnut törmätä keneenkään. Olo oli musertunut. Pidin katseeni alhaalla ja maleksin kohti kotia."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti