Toivo
ei asu, se sataa, vaeltaa,
tippa tipalta syövyttää reikää
vuoren läpi.
Ja jos antaudumme sille solaksi
mekin muutumme
veden juoksuksi, näkymättömäksi.
Anna-Maija Raittila, Valvo meissä, satakieli
Tutkiskelin tänään omaa kirjahyllyäni, josta on yksi hylly ahdettu täyteen vähäisestä kirjakokoelmastani. Tänään ajattelin jakaa teille hieman kristillistä runoutta. Sain tämän kirjan, Monin verroin enemmän - runoja uskosta,toivosta ja rakkaudesta, eräänä jouluna äidiltäni lahjaksi. Olin ilmeisesti ohimennen joskus pohdiskellut, että olisi mukava lukea kristillistä runoutta. Itse olin koko jutun jo unohtanut, mutta äitinipä oli pistänyt kuulemansa korvan taa.
Aina silloin tällöin tätä runoteosta on tullut selattua. Se on koottu eri runoilijoiden runoista. Monin verroin enemmän sisältää paljon hienosti ilmaistuja ajatuksia, jotka auttavat itseäni ainakin ymmärtämään joitakin asioita uskosta paremmin. Esimerkiksi yllä oleva toivosta kertova runo kertoo todella hienosti toivon luonteesta: se ei ole aina tunnistettavaa ja vahvaa, mutta poraa hitaasti ja varmasti reikää kallioon. Kirjassa on myös jokaiseen runoon liittyvä kuva ja välillä myös raamatunjakeita. Kaiken kaikkiaan kirja on mielestäni hieno kokonaisuus, jota voisin lukea useamminkin.
Valosta minä laulan, valosta
joka kätkeytyy varjoihin,
aamusta jota yö ei pysty sitomaan,
ilosta, joka kimaltaa kärsimyksen läpi.
Ikuisesta valosta
meidän kodistamme minä laulan.
Pia Perkiö, Valosta minä laulan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti