Anteeksi jälleen, että eilen kirjoittaminen jäi. Tänäänkin olen taas myöhässä, voi ei. Ajattelin tarjota teille tällä kertaa katsauksen omaan kirjalliseen tuotantooni. Tämä tarina/novelli/mikälie on kirjoitettu lukioikäisenä, eli viitisen vuotta sitten. Näen omat heikkouteni monin paikoin hyvin selvästi, mutta en ikävä kyllä ehdi nyt korjata niitä. Eli siis, minua vuosia sitten: Naurukeräilijä. Dozo.
Lopulta sain naurun uudelleen loppumaan ja huohotin hetken saadakseni ilmaa keuhkoihini. Vältin katsomasta Mr. Milleriin, sillä jos vielä kerran olisin purskahtanut nauruun, olisin varmaan tukehtunut.
Saatuani hengitykseni hieman tasaantumaan pyysin anteeksi tahdittomuuttani. Silloin kuului pöydän alta 'klik' ja Mr. Miller veti kätensä pöytäliinan alta. Hänen kädessään oli taskunauhuri ja hän totesi - yhtä vakavana kuin aikaisemminkin - "Kiitos". Minä vain katsoa möllötin häntä, kun hän tottuneesti kutsui taloudenhoitajan pyyhkimään purskauttamani teet pois lattialta.
Sitten Mr. Miller nousi ja viittasi minut mukaansa. "Olen pahoillani vaivasta", hän virkkoi. "Harrastukseni on aika erikoinen, mutta harvat pahastuvat siitä. Nauraminenhan on hauskaa. Ainoastaan tukehtumisvaarassa olleet ovat valittaneet. Kerran eräs vetäisi teensä henkeen ja taloudenhoitajani joutui hakkaamaan häntä selkään, kun hän kakoi ja nauroi samaan aikaan. Se oli aikamoinen näky."
Kuuntelin miehen puhetta ihmeissäni, en vieläkään käsittänyt tilannetta ja sanoinkin: "Öhöm, herra, minä en oikein käsitä..." "No", Mr. Miller murahti ja avasi valkoisen oven lukkoa "Ehkäpä tämä selittää". Hän työnsi huoneen oven auki ja minulta loksahti suu auki, kun näin sisään. Huoneen seinät olivat täynnä hyllyjä, joissa oli pinoittain kasetteja. Yhdessä nurkassa oli äänentoistolaitteisto, jonka luo Mr. Miller asteli. Hän otti kasetin taskunauhuristaan ja asetti sen kasettipesään. Pian ilmassa kajahtikin jo minun nauruni. Kun nauha loppui, Mr, Miller kääntyi minuun päin ja sanoi: "Minä keräilen nauruja".
En ollut koskaan ennen kuullut naurujen keräilijästä. "Siinäpä erikoinen harrastus", totesin. Mies nyökkäsi ja jatkoi: "Kyllä, mutta olen vain viehättynyt ihmisten nauruista. Ja kokoelmani onkin varsin mittava. Näiltä hyllyiltä voitte löytää nauruja laidasta laitaan. Minulla on miesten ja naisten nauruja, lasten ja vanhusten nauruja, möreitä ja kimeitä nauruja, kaikenlaisia. Löytyy hahatusta, hehetystä, hihitystä, hohotusta, höhötystä ja hähätystä - taitaa joukosta löytyä hieman huhutusta ja hyhytystäkin."
Katselin joka seinällä olevia hyllyrivistöjä ja kasettipinoja. Varmasti sieltä löytyi nauruja joka lähtöön. Mistähän asti mies oli niitä kerännyt? Vuosiluvut ainakin viittasivat siihen, että melko kauan. Mutta minua häiritsi eräs seikka. "Onko joukossa myös teidän oma naurunne, Mr. Miller?" Sinällään viaton kysymys aiheutti miehessä melkoisen reaktion. Hän hätkähti ja hänen kasvoillaan välähti ilme, jossa oli sekoittunut järkytystä, pelkoa ja jotain jota en tunnistanut. Sitten mies käänsi selkänsä minulle.
Minä ymmärsin. "Ei ilmeisesti. Siksi te näitä keräätte. Eikö niin?" Mr. Miller oli hiljaa. Vaikka olin monen metrin päässä, huomasin, että hän vapisi. Yllättäen hän alkoi puhua. Hänen äänensäkin vapisi, mutta hän jatkoi silti. "En ole kertonut koskaan kenellekään, miksi kerään nauruja. Siitä on niin kauan. Välillä lopetinkin, mutta sitten aloitin uudestaan. Olin... En edes muista miten vanha... Tuskin kolmeatoistakaan. Minua... kiusattiin. Koska minulla oli omituinen nauru. Nauroin silloin paljon, eikä kukaan sitä ennen ollut kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota. Vasta kun vaihdoin koulua, muut pojat alkoivat pilkata minua nauruni vuoksi. Silloin päätin, että etsin itselleni uuden naurun. Niinpä aloin nauhoittaa ihmisten nauruja, jotta voisin löytää niistä uuden naurun."
Vanha mies keskeytti tarinansa. "Mutta ette löytäneet sitä?" kysyin. "En.", mies vastasi. “Jokainen nauru, jota kokeilin, kuulosti teeskennellyltä. Se tuntui teeskentelyltä. Niinpä jossain vaiheessa lopetin naurujen keräämisen. Mutta jossain vaiheessa aloitin taas, ihan vaan huvikseen. En enää etsinyt naurua itselleni. Naurua oli vain mukava kuunnella, sillä kun itse ei naura, eivät muutkaan niin kärkkäästi naura, ellei kerro itse vitsiä."
"Mikä naurussa on niin hienoa, että sitä kannattaa keräillä?" kysyin. Mr. Miller kääntyi katsomaan minua. "Yksikään nauru ei ole samanlainen kuin toinen. Jokaisessa on oma vivahteensa, jokainen on ainutlaatuinen, aivan kuten ihmiset itsekin."
Hymyilin tälle höpsölle vanhalle miehelle ja sanoin: "Miksi ette sitten naura? Teidänkin naurunne on ainutlaatuinen." Mr. Miller pysähtyi ja jäi tuijottamaan minua. Sitten hänen ilmeensä muuttui miettiväiseksi ja hän alkoi pohtia asiaa mutisten: "Niin niin, niinhän se on, eikö niin? Voi voi, osaankohan minä enää nauraa, kun siitä on niin kauan aikaa..."
Nappasin taskunauhurin pöydältä selkäni taakse miehen huomaamatta ja sanoin: "Mr. Miller". Mies käänsi kasvonsa odottavina minuun päin. Kerroin hänelle vakavin naamoin hänelle saman vitsin, jonka oli kertonut minulle teepöydässä. Vanha mies näytti ensin hölmistyneeltä, mutta sitten hänen kasvonsa vääntyivät virneeseen ja hän alkoi nauraa. Olin painanut nauhoitusnappulan pohjaan ja niin uudelle kasetille, jonka Mr. Miller oli heti tunnollisesti vaihtanut otettuaan edellisen sieltä ulos, tallentui vanhan miehen raikuva, todella erikoinen nauru. Minun mielestäni tuo nauru oli kuitenkin hienoimpia, joita olin kuullut ja liityin pian Mr. Millerin hohotukseen ja nauroimme niin, että vedet valuivat silmistä ja vatsalihaksiin sattui ja kierimme lattialla.
Naurun loputtua Mr. Miller konttasi luokseni, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi kyyneleet silmissä kimaltaen: "Kiitos." Minä painoin stop-nappulaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti